Kirjoitus julkaistu eurovaaliehdokkaiden ilmastokirjoitussarjassa.
Eurovaalien alla moni poliitikko on vaatinut Euroopan päästötavoitteiden ehdoksi muiden maiden ilmastotoimia. Jos keskeiset kilpailijamaat eivät tee riittävästi, ei Euroopankaan heidän mielestä tarvitse vähentää päästöjä.
Ilmastokriisin uhkaamaa ihmiskuntaa voi verrata vuotavaan veneeseen. Euroopan päästötavoitteiden arvostelijat ovat kuin ihmiset, jotka lopettavat itse äyskäröinnin, jos epäilevät muiden lappavan vettä pois veneestä liian hitaasti. Hedelmällisempää on miettiä, miten saadaan kaikki mukaan äyskäröimään.
Olen osallistunut 14:ään YK:n ilmastokokoukseen Kioton kokouksesta lähtien. Vuosien varrella en ole nähnyt ainuttakaan merkkiä siitä, että Euroopan vetäytyminen ilmastovastuusta auttaisi sitouttamaan muita maita päästövähennyksiin. Päinvastoin.
Euroopan toimet ovat jo aiheuttaneet tuulivuotoa: ilmastotoimien leviämistä rajojen ulkopuolelle. Unioni toteutti aikoinaan ensimmäisenä maailmassa ilmastopäästöille laajan ja sitovan päästökaupan sekä aloitti jättisatsaukset uusiutuvaan energiaan.
Nyt päästökauppa on otettu käyttöön myös esimerkiksi useissa Kiinan provinsseissa, ja Yhdysvallat ja Kiina ovat eniten uusiutuvaan energiaan investoivat maat maailmassa. Näin tuskin olisi käynyt, jos Eurooppa ei ensin olisi panostanut uusien ratkaisujen kaupallistamiseen ja käyttöönottoon, mikä on vauhdittanut teknologian radikaalia halpenemista.
Jos edes Eurooppa ei nyt ole valmis tekemään omaa reilua osuuttaan ilmastokriisin taltuttamisesta, on siihen hyvin vaikea vakuuttaa muita. Jos edes Eurooppa ei puske neuvotteluja eteenpäin, toivo kattavasta ja kansainvälisestä sopimuksesta jää entistä heiveröisemmäksi.
Siksi Euroopan täytyy johtaa ilmastonsuojelussa. Neuvotteluissa on mahdollista edetä, kun Eurooppa sitoutuu vahvoihin ilmastotoimiin, patistaa muita maita mukaan ja rakentaa strategisia liittoja muiden kanssa.
Mitä EU:n pitää nyt sitten käytännössä tehdä ilmastopolitiikkansa vahvistamiseksi? Mainitsen kuusi kärkitavoitetta.
Ensinnäkin Euroopan on tehostettava ilmastodiplomatiaa, jotta Pariisin ilmastokokouksesta ensi vuonna saadaan kattava ja vahva sopimus. Ilmasto on nostettava huipputapaamisten kärkeen ja kumppanuuksia keskeisten toimijoiden – etenkin etelän maaryhmien – kanssa on aloitteellisesti rakennettava.
Toiseksi Euroopan pitää tehdä reilu osuus maailman päästövähennyksistä, joilla lämpeneminen saadaan pidettyä alle kahden asteen riskirajan. Vuoteen 2030 mennessä päästöjä on vähennettävä vähintään 50 prosenttia vuoden 1990 tasosta EU:n sisäisin toimin.
Kolmanneksi uusiutuvan energian osuus on nostettava Euroopassa vähintään 40 prosenttiin ja Suomessa vähintään 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Jäsenmaat tulee velvoittaa lisäämään uusiutuvien tuotantoa joustavin ja kustannustehokkain keinoin.
Neljänneksi energiatehokkuutta tulee parantaa vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Unionin ja jäsenmaiden pitää esittää riittävät toimet tavoitteen saavuttamiseksi.
Viidenneksi päästökauppa pitää korjata. Keinoja on monia, kuten ylimääräisten päästöoikeuksien vetäminen markkinoilta ja oikeuksien määrää automaattisesti tasaava reservimekanismi; tärkeintä on toimia heti.
Kuudenneksi Euroopan pitää tukea köyhiä maita ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja päästöjen rajoittamisessa. Vain hakemalla maailman heikoimpien kannalta reilu ratkaisu voidaan neuvotteluissa löytää globaali ilmastosopu.
Suomi ja Eurooppa eivät voi kukoistaa ilmastokriisin runtelemassa maailmassa. Siksi on myös meidän oma etumme saada ilmastonmuutos kuriin. Siihen tarvitaan Euroopan johtajuutta ilmastonsuojelussa.
