Sanomalehdistä saa lukea päivittäin muistokirjoituksia menehtyneistä ihmisistä, jotka ovat elämänsä aikana jättäneet jäljen yhteisössä ja yhteiskunnassa. He ovat ansioituneet tieteessä, politiikassa, yritysmaailmassa tai vaikkapa kulttuurissa. Jokainen heistä on muistokirjoituksensa ansainnut.

Elämääni kohdannut valtava suru on ollut raskas taakka kantaa. Sitä on turha yrittää mitata ja vielä turhempi vertailla. Suru on aina syvästi henkilökohtainen kokemus. Kaiken keskellä olen silti huomannut pohtivani,

Elämääni varjosti yli vuoden ajan suuri suru äidistäni. Vaikka puhuin aiheesta valikoiden, nousi se silti usein esiin sukulaisten, työkaverien ja ystävien kanssa. Ei ole helppoa kohdata ihmistä, joka kamppailee suuren

En ole niitä ihmisiä, jotka itkevät vain oman lapsen syntyessä ja Suomen voittaessa jääkiekkokultaa. Itku on tullut minulle tutuksi mm. ystävien kuolemien, musertavien tappioiden ja sydänsurujen yhteydessä. Saatan liikuttua myös

Äitini sai diagnoosin vakavasta sairaudesta marraskuussa. Siitä alkoivat tutkimukset ja hoidot, lääkkeet ja sivuvaikutukset, odottelu ja varovainen toivo, käynnit kotoa sairaalassa ja sairaalan käynnit kotona. Vuotta myöhemmin marraskuussa äitini siirrettiin