Lupasin vakavasti harkita asettumista ehdolle Vihreiden puheenjohtajaksi. Sen olin velkaa kaikille ihmisille, jotka ovat minua tehtävään ilmeisen vilpittömin mielin pyytäneet.

Ja vakavasti olenkin harkinnut. Olen miettinyt asiaa aamuin, illoin ja vähän öinkin – bussissa ja saunassa, lounaalla ja kävelyllä. Olen käynyt lukuisia keskusteluja tukijoiden ja läheisten kanssa.

Kaikesta tutuilta ja vierailta saamastani tuesta ja kannustuksesta olen todella kiitollinen. Luottamuksen tuoma vastuu painaa.

Joudun kuitenkin ikäväkseni ilmoittamaan, että tällä kertaa en asetu ehdolle Vihreiden puheenjohtajaksi.

Päätös ei ollut helppo. Työläydestä kertoo osaltaan kypsyttelemiseen vierähtänyt aika.

Päätös ei johdu siitä, että suhtautuisin synkästi Vihreiden tulevaisuuteen. Päinvastoin olen vakuuttunut siitä, että Vihreillä on edessä valoisat näkymät, jos nyt otamme opiksi vaalitappion taustalla vaikuttavista syistä, uudistamme rohkeasti puoluetta ja teemme hartiavoimin töitä.

Päätös ei johdu myöskään siitä, etten olisi sitoutunut tekemään Vihreiden eteen töitä. On tuleva roolini mikä tahansa, hommia Vihreiden uudistamisen ja nousun parissa paiskin ilomielin ja parhaani mukaan.

Sen sijaan vaakakupissa painoi ennen kaikkea kaksi asiaa.

Ensinnäkin olen saanut seurata kahdeksaa Vihreiden puheenjohtajaa Satu Hassista alkaen. Tiedän vähän liiankin hyvin, miten vaativa ja kuormittava vastuu on.

Niin kuin tutkimuslaitos E2:n johtaja Karina Jutila Suomen Kuvalehden haastattelussa toteaa: ”Näen erityisesti hallituspuolueen puheenjohtajan tehtävän yli-inhimillisen kovana.” Oppositiopuolueen puheenjohtajan hommat eivät jää kauhean kauas jälkeen.

Jotta puheenjohtajuutta jaksaisi vuosia, pitää sitä kohtaan tuntea riittävää sisäistä paloa. Oma paloni roihuaa joitakin tehtäviä kohtaan, mutta kituu joissakin muissa. Puheenjohtajan vastuu on kuitenkin kokonaispaketti, josta ei voi poimia mieluisimpia osia kuin rusinoita pullasta.

Sinänsä tärkeä keskustelun paikka on, pitäisikö puolueiden johtamista miettiä jotenkin ihan uudelleen, jotta ihmiset eivät uupuisi taakkansa alle. Monissa maissa vihreillä puolueilla onkin kaksi tasaveroista puheenjohtajaa, joiden kesken tehtäviä voi luontevasti jakaa.

Toiseksi tämänhetkinen elämäntilanteeni taipuu heikosti puheenjohtajan vastuisiin. Asun puolisoni kanssa kolmella eri paikkakunnalla, ja arjen kasassa pitäminen on melkoinen palapeli.

Lopulta ratkaiseva tekijä on kuitenkin se, että läheiseni on vakavasti sairas. Se saa ymmärtämään rajallisen yhteisen ajan arvon.

En halua johtaa puoluetta läheiseni kanssa vietetyn ajan kustannuksella. Ei olisi silti myöskään reilua laiminlyödä vastuita puheenjohtajana elämäntilanteeni takia. (Asian luonteen takia en puhu siitä julkisuudessa tämän enempää.)

Näistä syistä olen päätynyt siihen tulokseen, että en tällä kertaa voi asettua ehdolle Vihreiden puheenjohtajaksi. Ehkä vielä joskus tilanne on toinen.

Sen sijaan toivon voivani palvella Vihreitä varapuheenjohtajana. Koen, että siinä tehtävässä pystyisin parhaiten hyödyntämään kokemustani ja näkemystäni tämänhetkisen elämäntilanteen asettamissa rajoissa.

Varapuheenjohtajana voisin painottua tehtäviin, joissa minulla on eniten annettavaa. Varapuheenjohtajana voisin myös jakaa muun puoluejohdon kanssa velvollisuuksia paremmin niin, että pystyn kulkemaan läheiseni rinnalla.

Puolueen johtoon ehdolle asettuminen on poliittinen päätös, ja ymmärrän hyvin, että sitä julkisuudessa sellaisena arvioidaan. Ihmisen itsensä kannalta se on kuitenkin samalla hyvin henkilökohtainen päätös.

Tässä tilanteessa tämä päätös tuntuu oikealta.

Oras Tynkkynen