Pääministeri Petteri Orpo (kok.) esitteli eduskunnassa hallituksen ilmastopolitiikan linjaa kuvaamalla, että ”pakoputkien sijaan meidän katseemme on isommissa piipuissa”. Orpon jälkeen Matias Marttinen (kok.) jatkoi: ”Ilmastopolitiikassa hallitus keskittyy enemmän suuriin savupiippuihin kuin pieniin pakoputkiin.”

Ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen (kok.) puolestaan muotoili, että ”siirrämme katseen pakoputkista isoihin savupiippuihin”. Mari-Leena Talvitie (kok.) komppasi tähdentämällä, että ”hallitus keskittyy enemmän suuriin savupiippuihin kuin pieniin pakoputkiin”.

Kokoomuksen puoluetoimistolla on siis selvästi ledivalo syttynyt, kun on haettu keinoja kuvata hallituksen ilmastopolitiikkaa suopeassa valossa. Mutta mitä painotuksen muutos oikein tarkoittaa?

Hallitus pakittaa liikenteen päästövähennyksissä heikentämällä jakeluvelvoitetta, jolla fossiilisia polttoaineita on korvattu biopolttoaineilla. Samalla hallitus kuitenkin vauhdittaa teknisiä nieluja eli erilaisia teknisiä ratkaisuja sitoa hiilidioksidia takaisin ilmakehästä, joskin tätä koskeva hallitusohjelman kirjaus ei ole terminologialtaan aivan tarkka.

Siis enemmän ilmastoa kuumentavia päästöjä pakoputkista, mutta vastaavasti vähemmän savupiipuista. (Todellisuudessa kuvio on monimutkaisempi, mutta koska kyse on kielikuvasta, sivuutetaan koukerot tässä yhteydessä.)

Hallitus on perustellut linjaa sillä, että näin olisi mahdollista saavuttaa sama tai suurempi ilmastohyöty pienemmällä kiusalla kansalaisille. Lupaavan kuuloiseen selitykseen liittyy kuitenkin ainakin neljä haastetta.

Ensinnäkään yhden sektorin toimia ei voi tuosta vain korvata toisen sektorin toimilla. Suomea sitovia velvoitteita maankäyttösektorin hiilinieluista ei voi kuitata kasvattamalla teknisiä nieluja. Jos taas velvoitteita ei saavuteta, sillä on seuraamuksensa – ja niillä puolestaan hintansa.

Toiseksi nopeita päästövähennyksiä ei voi tuosta vain korvata hitailla. Tekniset nielut voivat melko toiveikkaankin arvion mukaan sitoa hiiltä isommin vuosikymmenen loppua kohti. Jakeluvelvoite sen sijaan vähentää päästöjä välittömästi, jo tänään ja huomenna.

Kolmanneksi varmoja päästövähennyksiä ei voi tuosta vain korvata epävarmoilla. Teknisiin nieluihin liittyy yhä teknologisia, taloudellisia ja poliittisia riskejä, joiden takia hankkeiden aikataulusta ja jopa toteutumisesta on vaikea mennä takuuseen. Siksi ratkaisujen ilmastohyödytkin ovat osin epävarmoja.

Neljänneksi osin edullisia päästövähennyksiä ei kannata tuosta vain korvata melko kalliilla. Teknisten nielujen hintahaarukka on laajahko, mutta pääosin kyse on yhä varsin hintavista ratkaisuista. Esimerkiksi hiilen talteenotolla ja varastoinnilla bioenergian tuotannosta (BECCS) hintalappu huitelee nykyään jossain 200 eurossa päästötonnilta.

Samalla hallitusohjelma sivuuttaa tukun kansantaloudellisesti hyvin edullisia ilmastotoimia. Esimerkiksi turvepeltojen raivauksen vähentäminen ja huonosti tuottavien turvepeltojen metsittäminen tai muuttaminen ilmastokosteikoiksi ovat toimia, joiden kustannus on arvioitu negatiiviseksi. Toisin sanoen toimet eivät maksa yhteiskunnalle, vaan päinvastoin säästävät rahaa.

Edullisia ilmastotoimia jätetään siis tekemättä, ja ilmastotyötä lasketaan melko tyyriiden toimien varaan. Tämä on ristiriidassa hallituksen omienkin linjausten kanssa. Hallitusohjelman mukaan ”hallitus suuntaa ilmastotoimia kustannustehokkuuden, teknologianeutraaliuden ja kestävästi kannattavan liiketoiminnan synnyttämiseen”.

Puuttuminen savupiippujen päästöihin ja teknisten nielujen edistäminen ovat hallitukselta erittäin kannatettavia linjauksia. Niitä ei kuitenkaan kannata nähdä vaihtoehtona pakoputkien päästöjen vähentämiselle ja toimille liikenteessä, maataloudessa ja metsissä.

Ilmastopolitiikan ei pidä puuttua joko pakoputkiin tai savupiippuihin, vaan sekä että.

Oras Tynkkynen