Ensimmäisen kokousviikon aikana Kööpenhaminassa on pyörinyt monenlaisia luonnoksia ja harjoitelmia sopimukseksi. Alkuviikosta julkisuuteen vuoti emäntämaa Tanskan pienen maaporukan kanssa valmistelema ehdotelma, sitten Kiinan vetämän suurten kehitysmaiden nelikon paperi.
Loppuviikosta saatiin kahden neuvotteluraiteen, Kioton pöytäkirjan jatkon ja ilmastosopimuksen kehittämisen puheenjohtajien luonnokset. Tänään kokoussalien käytävillä puhuttiin myös pienten saarivaltioiden AOSIS-ryhmän tekstistä.
Kokousrupeaman puolivälissä on sopiva miettiä, millainen voisi olla paras Kööpenhaminasta realistisesti saatava tulos. Millainen ratkaisu voisi olla ilmaston kannalta kohtuullinen ja vielä hyväksyttävissä maailman maille?
Ensinnäkin ratkaisun pitää johtaa kohti lämpenemisen rajoittamista enintään kahteen asteeseen. Tunnen suurta sympatiaa saarivaltioiden 1,5 asteen tavoitetta kohtaan, mutta sillä tuskin on mahdollisuuksia menestyä.
Toiseksi teollisuusmaiden päästötavoitteiden pitää osua haarukkaan –25–40 prosenttia vuodesta 1990 vuoteen 2020. Tämä edellyttää tiukennuksia erityisesti Venäjältä, Ukrainalta ja Kanadalta.
Jos Yhdysvallat ei pysty venymään parempaan tarjoukseen senaatin takia, sen tulisi vähimmillään varautua tiukentamaan tavoitetta nopeasti tulevaisuudessa ja rahoittaa jo nyt päästöjen vähentämistä maan rajojen ulkopuolella. Myös EU:n on oltava valmis korottamaan tarjouksensa –30 prosenttiin.
Kolmanneksi kehitysmaiden on jarrutettava päästöjen kasvua 15–30 prosenttia verrattuna kehitykseen ilman toimia. Monen maan – mm. Brasilian ja Indonesian – tarjoukset ovat jo lupaavia. Päästörajoitustoimia on voitava seurata kansainvälisesti.
Vahvempia sitoumuksia tarvitaan erityisesti Kiinalta. Joidenkin arvioiden mukaan maan jo kansallisesti hyväksymät toimet johtaisivat suurempaan leikkaukseen päästöintensiteetissä kuin mitä se on nyt esittänyt. Maa siis pystyy parempaan.
Neljänneksi päästötavoitteet eivät saa sisältää suuria porsaanreikiä. Venäjän ja Ukrainan kuuma ilma – neuvostoteollisuuden romahduksen synnyttämät joutavat päästöoikeudet – on mitätöitävä tai kuitattava tiukentamalla päästötavoitteita vastaavasti.
Metsämaana Suomelle erityisen tärkeä kysymys on hiiltä sitovat nielut. Nielujen laskentaan on saatava malli, joka on Suomelle reilu eikä samalla liudenna teollisuusmaiden päästövähennyksiä.
Viidenneksi on rakennettava mekanismi tropiikin metsäkadon pysäyttämiseen. Yksin kadon puolittaminen riittäisi kattamaan kelpo siivun kehitysmailta tarvittavasta päästörajoituksesta.
Kuudenneksi rikkaiden maiden on maksettava ilmastovelkaansa tukemalla päästöjen rajoittamista ja ilmastonmuutokseen sopeutumista kehitysmaissa. Arviot tarvittavan julkisen tuen määrästä vaihtelevat muutamasta kymmenestä reilusti yli sataan miljardiin euroon vuonna 2020. Osa rahoituksesta on saatava liikkeelle ensi vuodesta alkaen.
Rahasummia ei saada kasaan niukoista budjettivaroista, vaan tarvitaan uusia ja vakaita rahoituslähteitä. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi kansainväliset verot tai päästöoikeuksien huutokauppa. Rahaa ei saa myöskään viedä ennestään alimitoitetuista kehitysyhteistyövaroista.
Viimeiseksi – eikä lainkaan vähäisimpänä – Kööpenhaminassa pitää sopia tiukka mandaatti sille, miten ja millä aikataululla poliittinen sopu kirjoitetaan laillisesti sitovan sopimuksen muotoon. Valmista pitää tulla mieluiten ensi vuoden alkupuoliskolla, mutta viimeistään vuoden loppuun mennessä.
Tällainen ratkaisu perustuu pitkälle eri osapuolten jo pöydälle laittamiin esityksiin. Siksi se voisi juuri ja juuri olla saavutettavissa.
Oras Tynkkynen bloggaa Kööpenhaminan ilmastokokouksesta. Lisää blogitekstejä osoitteesta http://www.vihreat.fi/cop15
