Matkakuvia voi katsoa täällä.

Su 12.11.

Isänpäivän aamuna heräsin Porista, jossa osallistuin Maan ystävien vuotuiseen väentapaamiseen. Illalla olinkin jo Amsterdamissa ja seuraavana aamuna Nairobissa.

Uusi yölento ei ollut toivelistallani ehdittyäni olla Suomessa vasta viikon edellisen matkan jäljiltä. Nairobissa järjestettiin kuitenkin YK:n ilmastokokous, jonka seuraaminen oli tärkeää – etenkin Suomen vetäessä EU:ta puheenjohtajamaana.

Olen aiemmin osallistunut ilmastokokouksiin Kiotossa vuonna 1997, Buenos Airesissa 1998, Bonnissa 1999, Haagissa 2000, Bonnissa uudelleen 2001 ja pienen tauon jälkeen taas Montrealissa viime vuonna. Montrealin kokous oli historiallinen siksi, että se oli ensimmäinen laatuaan Kioton pöytäkirjan tultua voimaan vuoden alussa.

Nairobi oli kiinnostava muista syistä. Ensimmäisen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa järjestetyn kokouksen asialistalla oli erityisesti kehitysmaiden kannalta tärkeitä asioita kuten ilmastonmuutoksen haittoihin sopeutuminen eli adaptaatio ja kestävän teknologian siirto.

Köyhien maiden aiheellisten huolien ottaminen huomioon on edellytys sille, että aikanaan myös kehitysmaat saadaan mukaan ilmastalkoisiin rajoittamaan omia päästöjään. Tästä aiheesta olen kirjoittanut mm. Vihreän Langan kolumnissa ja ilmasto-oikeudenmukaisuutta käsittelevän kirjan artikkelissa.

Söin siis aamiaisen Porissa ja matkasin junalla Tampereelle pakkaamaan loput tavarat. Sieltä jatkoin kapsäkkieni kanssa junalla Tikkurilaan, jossa sain odottaa bussia lentokentälle melko kotvan. Se niistä yhteen sovitetuista yhteyksistä, joita eräs VR:n edustaja minulle taannoin kehui.

Olin kentällä hyvissä ajoin. Lueskelin odotellessa ja matkoilla Scientific Americanin Mindia, kokouspapereita ja Iain Banksin The Wasp Factorya. Harvinaisen häijy kirja.

Schipholin kentällä Amsterdamissa vaihdoimme Kenyan Airwaysin lennolle Nairobiin. Syötyäni väsähdin aika pian ja sain nukuttua sentään muutaman tunnin.

Ma 13.11.

Koneessa herätettiin viiden maissa Suomen aikaa. Aamun valjettua ikkunasta näkyi karuja ylänkömaisemia.

Perillä Nairobissa saimme ensin kävellä sateessa kentän halki terminaaliin. Koska en ollut saanut koneessa maahantulokorttia, vaikka erikseen sitä pyysin, jouduin täyttämään kuponkeja kentällä. Sen jälkeen pääsin jonottamaan viisumia, josta sai pulittaa 50 dollaria. Tuntuu siltä, että mitä köyhempi valtio, sitä hankalammaksi se haluaa tehdä varakkaiden länsimaisten maahanpääsyn.

Matkatavaroita odotellessa kävin keventämässä vaatetusta vessassa. Siellä oli kolme erilaista tapaa kuivata kädet, mutta niistä yksikään ei toiminut.

Tie keskustaan oli ruuhkainen, joten matkalla kesti melko kauan. Ehdimme ostaa päivän lehdet kaistojen välissä puikkelehtivilta kaupustelijoilta. Toisen lehden liite käsitteli jalkapalloa, toisen sosiaalisia ongelmia.

Japanin jälkeen vasemmanpuoleiseen liikenteeseen ei ollut vaikea tottua. Sääkin oli sopiva: päälle 20 astetta, puolipilvistä, tuulenvire ja vähän vettä niskaan välillä. Siis hyvä suomalainen kesäsää.

Hotellissa meille tarjottiin aamuteet huoneita odotellessa. Saimme myös kokousalueelle pääsyyn tarvittavat tunnistelaput. Yritin rekonstruoida itsestäni asiallisen näköisen pitkän lennon jälkeen.

Kiertelin ensin tutustumassa paikkoihin Nairobin YK-keskuksessa sijaitsevalla hajanaisella kokousalueella. Törmäsin moniin vanhoihin tuttuihin aiemmista ilmastokokouksista kuten Patiin Irlannista, Yuriin Japanista ja Kateen Englannista. Poikkesin myös suomalaisten hermokeskuksessa eli EU-puheenjohtajiston teltassa alueen laidalla.

Lounaalla kuulin tilannekatsauksen neuvotteluista. Joissakin asioissa oli edetty, mutta perinteiseen tapaan ensimmäisen kokousviikon jälkeen moni kysymys oli vielä jumissa. Neuvotteluissa on tapana jättää visaisimmat pulmat ministerien ratkaistavaksi kokouksen viimeisinä hetkinä.

Iltapäivällä seurasin käsittelyä vapaaehtoisia sitoumuksia koskevasta ehdotuksesta. Venäjä teki ehdotuksensa Montrealin kokouksen viime metreillä perjantain ja lauantain välisenä yönä, mistä kirjoitin tuolloin päiväkirjassa.

Kokous oli keskeytyä, sillä sähköt katkeilivat välillä eikä venäjän tulkkausta saatu toimimaan. Tämäkös kimpaannutti venäläiset, jotka ovat tottuneet pitämään tulkkausta äidinkielelleen YK:ssa ikuisena nautintaoikeutena (toisin kuin ne, jotka puhuvat esim. japania, hindiä, saksaa, indonesiaa tai muita kieliä, joilla on puhujia suunnilleen saman verran tai enemmän).

Sähkökatkokset hankaloittivat asioita muuallakin. Katkos pimensi pankkiautomaatin, kun odottelin jonossa omaa vuoroani, ja tietokoneillekaan virran pätkiminen tuskin teki terää.

Ehdin ottaa parin tunnin torkut hotellissa ja vaihtaa vaatteet ennen, kuin siirryimme lähetystön vastaanotolle suurlähettilään residenssiin. Tässä tapauksessa voisi tosin puhua kartanosta, sillä valtava talo sijaitsi valtavalla tontilla muurien ja ison portin takana.

Lähetystökin on tosin yllättävän iso, parin kymmenen hengen vahvuinen. Kenian lisäksi se vastaa muista Itä-Afrikan maista ja Nairobissa sijaitsevista YK-asioista kuten YK:n ympäristöjärjestöstä UNEPista ja asumisesta vastaavasta Habitatista.

Viime aikoina erityisesti epävaltio Somalian kaaos ja väkivalta ovat aiheuttaneet murhetta. Työsarkaa riittää myös Keniaan syvälle juurtuneessa korruptiossa ja siinä, että useimpina vuosina maan talous on kasvanut hitaammin kuin väestö. Toisin sanoen kenialaiset ovat vuosi vuodelta vain köyhtyneet.

Kenia on yksi Suomen kehitysyhteistyön kohdemaista. Korruption ja maan hallinnon kyvyttömyyden takia yhteistyö tuntuu hankalalta. Kehityksen tuominen maahan ulkoa on kuin narun työntämistä, jos maassa itsessään ei ole halua ja valmiuksia kehittyä.

Toisaalta kehittyisikö Kenia yhtään parempaan suuntaan siitä, jos Suomi lopettaisi yhteistyön? Tuskin.

Vastaanotolta palattuani viimeistelin Vihreän Langan kolumnin pari tuntia ennen takarajapäivän vaihtumista. Lähetin tekstin hotellin bisneskeskuksesta, jota pitävä opiskelija kuunteli kenialaista gospelia.

Ti 14.11.

Aamiaisen jälkeen matkustin delegaation omalla pikkubussilla konferenssikeskukseen. Paikalla olevat suomalaiset ympäristöjärjestöt emännöivät perinteisen tapaamisen ympäristövaliokunnan edustajien kanssa. Keskustelut keskittyivät Nairobin päähaasteeseen: miten saada sopimus tulevista päästötavoitteista – ja mukaan mahdollisimman laaja joukko valtioita.

Jo parin päivän melkein täydellinen verkkosapatti kostautuu, joten keskityin purkamaan sähköpostia. UNEPin kirjaston langaton verkko pätki välillä, mutta sain kuitenkin vastattua kiireellisiin viesteihin ja estettyä postilaatikoiden tulvimisen yli äyräiden.

Iltapäivällä patikoin kokousalueen reunamille, jossa World Business Council for Sustainable Developmentin järjestämässä tilaisuudessa pohdittiin tulevia ilmastoratkaisuja. On hyvä käydä ainakin kerran vuodessa toteamassa, ettei elinkeinoelämällä ole edelleenkään mitään käsitystä siitä, miten ilmastokatastrofit voitaisiin välttää.

Yritysten edustajat korostivat kansallisen politiikan ja alhaalta ylöspäin ohjautuvan (bottom-up) prosessin merkitystä. Näiden politiikkojen tilkkutäkistä pitäisi sitten syntyä riittävä globaali vastaus ilmastonmuutokseen. Ajatus on naurettava.

Ilmastonmuutos on oppikirjaesimerkki ongelmasta, jonka ratkaisemiseen tarvitaan voimakasta kansainvälistä yhteistyötä. Jos päästöjen vähentäminen on yksin kansallisissa käsissä, jokaisen maan itsekkäässä intressissä on ryhtyä vapaamatkustajaksi ja toivoa, että muut hoitavat ilmastonsuojelun senkin puolesta. Vain sitovat kansainväliset sopimukset varmistavat sen, että kun maa X vähentää päästöjä, se ei jää yksin, vaan muutkin osallistuvat talkoisiin.

Illalla menin vielä seuraamaan AWG:tä, joka käsitteli Kioton pöytäkirjan artiklan 3.9 mukaista arviointia. Suomeksi kyse on siitä, ovatko teollisuusmaiden nykyiset päästövelvoitteet riittäviä (eivät tietenkään ole) ja mitä niiden jälkeen pitäisi tehdä (sopia uusista, tiukemmista päästövähennyksistä).

Kokous päättyi yllättävän lyhyeen, sillä neuvotteluissa oli päästy sopuun. Lyhyesti sanottuna tulos tarkoittaa työryhmän työn jatkamista ja syventämistä tavoitteena sopia uusista, määrällisistä päästövelvoitteista. Työ pitäisi saada päätökseen mahdollisimman pian ja ainakin niin, ettei nykyisten ja tulevien velvoitteiden väliin tule katkoa.

Ke 15.11.

Ympäristöministeri Jan-Erik Enestam (r) oli saapunut edellisenä päivänä Nairobiin, joten aamuseitsemältä pidimme ensimmäisen Suomen valtuuskunnan tapaamisen. Aamukokouksissa Suomen neuvottelijat yleensä antavat tilannekatsauksen ja kertovat edellisen päivän tapahtumista.

Valtuuskunnan tapaamiset ovat parhaimmillaan hyvä tapa pysyä ajan tasalla ja keskustella neuvotteluista. Valitettavan usein pääneuvottelijat joutuvat kuitenkin lähtemään kesken kokouksiin ja katsauskin juuttuu kokonaisuuden kannalta pieniin yksityiskohtiin.

Toisinaan tapaamisten informaatiosisältö on jäänyt niukaksi, koska neuvottelijat pelkäävät yli kaiken kertovansa jotain tähdellistä, jonka joku valtuuskunnan jäsen – yleensä katse kääntyy tässä vaiheessa ympäristöjärjestöjen edustajiin – saattaisi vuotaa ulos.

Olen osallistunut valtuuskunnan tapaamisiin seitsemässä ilmastokokouksessa. En muista yhtäkään tapausta, jossa joku olisi vuotanut tietoja, joiden luottamuksellisuutta on korostettu. Kyllä jonkun verran pitää uskaltaa luottaa ihmisiin.

Virallisessa kokouksessa juhlapuheet käynnistivät ministeritason osuuden. Iso pääkokoussali natisi liitoksistaan, kun varmaankin yli tuhat ihmistä yritti mahtua kuuntelemaan YK:n pääsihteeriä Kofi Annania

Annan korosti, ettei ilmastonmuutoksessa ole kysymys vain ympäristöstä, vaan myös terveydestä, ruoasta ja turvallisuudesta. Ilmasto pitää nostaa politiikan asialistan kärkeen joukkotuhoaseiden leviämisen ja köyhyyden kaltaisten perinteisten kysymysten rinnalle.

Annan painotti myös, että kaikkien – niin teollisuus- kuin kehitysmaidenkin – pitää ponnistella nykyistä voimakkaammin päästöjen vähentämiseksi. Alueellisilla ja kansallisilla toimilla on oma sijansa, mutta YK:n ilmastoneuvottelut ovat ainoa foorumi globaalin ratkaisun rakentamiseksi.

En jäänyt kuuntelemaan Sveitsin ja Kenian presidenttien puheenvuoroja, vaan siirryin toiseen pääsaliin seuraamaan dialogia. Se tarkoittaa suomeksi keskusteluja, jotka koskevat kaikkien ilmastosopimuksen maiden – siis myös Yhdysvaltojen – velvoitteita.

Tuvan veti täyteen tällä kertaa Mailmanpankin entinen pääekonomisti Sir Nicholas Stern, joka esitteli Ison-Britannian tilaaman tutkimuksen tuloksia. Hän katsoi, että ilmastonmuutos on kautta aikojen suurin markkinahäiriö. Ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle peräti 11–14 % bruttokansantuotteesta.

Toisaalta ilmastonmuutoksen torjuminen ei ole likimainkaan niin kallista kuin usein pelotellaan. Sternin mukaan kasvihuonekaasujen pitoisuuden olennainen rajoittaminen maksaisi noin prosentin bruttokansantuotteesta vuoteen 2050 mennessä.

Stern totesikin, että juuri ilmastonmuutoksen torjumatta jättäminen, ei siis ilmastonsuojelu, on talouskasvun vastaista politiikkaa. “On mahdollista olla vihreä ja kasvaa”, hän painotti. Lue lisää Annanin ja Sternin puheenvuoroista ilmastosivuille kirjoittamastani raportista.

Sternin jälkeen dialogissa puhui Maailmanpankin varapääjohtaja Katherine Sierra. Hän muistutti, että nykymenolla yli miljardi ihmistä on vielä vuonna 2030 vailla nykyaikaista energiaa. Pelkästään nykyisten kehityshankkeiden muuttaminen kestämään muuttuvaa ilmastoa (climate-proofing) maksaisi miljardi dollaria vuodessa. Hän totesi kuitenkin myös, että tarvittava teknologia vähähiiliseen talouteen siirtymiseksi joko on jo markkinoilla tai pian tulossa sinne.

Iltapäivällä alkoi ministerien puhekimara. Enestam piti EU-puheenjohtajamaan ministerinä puheenvuoron koko EU:n (ja viiden ehdokasmaan) puolesta.

Puheessa oli monia tärkeitä elementtejä. Siinä muistutettiin EU:n tavoitteesta rajoittaa lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen, todettiin ilmastonmuutoksen torjumisen tulevan sen jälkien siivoamista halvemmaksi ja painotettiin, että tarvitaan kiireellisesti globaalia toimintaa. Tavoitekausien välille ei saa tulla katkosta.

Enestamin puhe ei siis ollut huono, mutta siitä puuttui sama intohimo, asialle omistautuminen ja kiireellisyyden tunne, joka heijastui esimerkiksi Tanskan ja Ranskan puheenvuoroista. Myös Saksan uusi ympäristöministeri osoitti puheenvuorossaan johtajuutta.

Puheiden synkkiä pohjamutia edustivat ennalta arvattavat tahot. Kanadan ympäristöministeri tuli Nairobiin puhumaan yli 150 maan edustajille maan sisäisistä poliittisista kiistoista ja selittelemään (epäonnistuneesti), miksi Kanadan päästöt ovat kasvaneet 35 % vuodesta 1990. Yhdysvallat yritti selittää mustaa valkoiseksi puhumalla erinäisistä kumppanuushankkeista ja projekteista, vaikka ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevaa on se, leikkaako maa päästöjään vai ei (Yhdysvaltain tapauksessa siis ei).

Iran piti ilmastoneuvotteluiden ongelmana sitä, ettei ydinvoiman (ja samalla siis ydinaseiden) levittämiseen ole kiinitetty riittävää huomiota. Saudi-Arabia oli huolissaan siitä, miten käy poloisille öljyntuottajamaille, jos ilmastonsuojelun takia öljyn kulutus vähenee. Joidenkin maiden itsekkyydellä ja hävyttömyydellä ei ole äärtä eikä rajaa.

Illalla söin vielä päivällistä toimittajan ja järjestöihmisten kanssa. Puhuimme palak paneerin kenialaisen version äärellä erityisesti Suomen roolista EU-puheenjohtajamaana.

To 16.11.

Aamu alkoi taas valtuuskunnan kokouksella. Ministerin tilannekatsaus oli varsin hyvä, ja tällä kertaa oli myös aikaa keskustella pääasiasta eli tulevista ilmastotavoitteista.

Kokouspaikalla kokoonnuin kollegoideni Pentti Tiusasen (vas) ja Heikki A. Ollilan (kok) sekä valiokuntaneuvos Marja Ekroosin kanssa laatimaan ympäristövaliokunnan delegaation tiedotetta kokouksesta. Siinä painotimme, että ilmastonsuojelun jatkosta on sovittava kiireellisesti

Aamupäivällä päätin mennä kuuntelemaan taas Sir Nicholas Sterniä. Vaikka hän tilaisuuden aluksi väitti, ettei kyseessä ole edellisen päivän esityksen toisinto, nuotit olivat melkein samat. Sain tilaisuudesta kuitenkin Sternin raportin yhteenvedon ja sähköisen version cd-levyllä.

Keskustelussa Stern otti kantaa EU:n päästökaupan tulevaisuuteen. Hän teki kolme ehdotusta kaupan kolmannelle kaudelle: 1) tavoitteiden pitää olla kunnianhimoisia, 2) kauppa kannattaa kytkeä vastaaviin järjestelmiin muualla maailmassa ja 3) kauden tulee ulottua nykyistä pitemmälle.

Iltapäivällä me kansanedustajat tapasimme europarlamentaarikkoja. Tapaamisella ei ollut asialistaa, ja keskustelu oli vähän poukkoileva. MEPpejä on kuitenkin virkistävää tavata, sillä ilmastopolitiikkaan suhtaudutaan europarlamentissa selvästi vakavammin kuin eduskunnassa.

Seuraavaksi olin toivonut näkeväni Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Wangari Maathain keskustelutilaisuudessa metsien roolista, mutta hän ei valitettavasti saapunut paikalle. Muuten keskustelu oli kyllä ihan kiinnostava.

Panelisteja yhdisti huoli metsäkadon vaikutuksista. Metsien hävitys tuottaa noin viidenneksen maailman hiilidioksidipäästöistä ja aiheuttaa huomattavan osan meneillään olevasta eliölajien massasukupuuttoaallosta.

Jotain pitää siis tehdä – ja pian. Eri mieltä oltiin sen sijaan siitä, onko ilmastoprosessi oikea paikka.

Metsiin ilmastoneuvotteluissa liittyy monia ongelmia. Tiedetäänkö riittävästi siitä, kuinka paljon hiiltä erilaisiin metsiin on sitoutunut? Mitä jos metsä häviääkin? Istutetaanko monimuotoisuudelle haitallisia puupeltoja? Voiko käydä niin, että metsä säilytetään yhtäällä, mutta hakkuut vain siirtyvät toisaalle? Ja peruskysymys: onko järkevää, että säilyttämällä metsiä mahdollisesti väliaikaisesti teollisuusmaat voivat jatkaa fossiilisen hiilen pumppaamista ilmakehään?

Pitkällä aikavälillä ratkaisu voi olla se, että ekosysteemipalveluista aletaan maksaa käypää hintaa. Metsät sitovat hiiltä, suojaavat eroosiolta, ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta, vaalivat vesivaroja ja niin edelleen. Niin kauan kuin näistä palveluista ei makseta korvausta, on kannattavampaa hakata ikimetsiä ja tehdä niistä kertakäyttöisiä syömäpuikkoja.

Painin taas jonkin aikaa sähköpostin kanssa ennen, kuin lähdimme etsimään kehuttua etiopialaista ravintolaa. Erinäisten neuvottelujen jälkeen hyppäsimme taksiin, joka vei meidät ravintolan hujakoille.

Siellä kuski kysyi neuvoa kollegaltaan, sai ohjeet, unohti ne, ajoi harhaan ja joutui palaamaan kysymään neuvoa uudelleen. Ohje ei ollut järin monimutkainen, sillä me kyytiläisetkin ymmärsimme swahilin keskeltä lauseen “it is on this road” (eikä poikkikadulla, jolta kuski päätti ravintolaa etsiä).

Perillä pääsimme istumaan ulos kynttilän valoon. Meille tuotiin halkaisijaltaan ainakin perhepitsan kokoinen hapan taikinapohja, jonka päällä oli linssejä, kikherneitä, kaalia ja erilaisia kasviksia. Herkullista! Pullea kissa maleksi pöydän vieressä.

Olin autuaasti ehtinyt unohtaa, että hotelli oli luvannut järjestää delegaatiollemme cocktail-tilaisuuden pahoitellakseen sitä, että puolet porukasta oli saanut vatsataudin (hotellin keittiö on epäiltyjen listalla). Törmäsin onneksi hississä toiseen suomalaiseen, joka passitti minut juhliin.

Pöydät notkuivat tarjoiluja, mutta etiopialaisen ruoan päälle ei heti tehnyt mieli mitään muuta. Rupattelin mangomehun äärellä puhtaan kehityksen mekanismiin liittyvistä haasteista. Illan päätteeksi kirjoittelin postikortteja kotiväelle.

Pe 17.11.

Perjantaiaamuna oli vuorossa viimeinen valtuuskunnan kokous. Tilannekatsaus oli nopeasti ohi, joten pääsin lähtemään konferenssikeskukseen jo kahdeksan maissa.

Koska kokousviikon huipentuma – päätökset virallisesti pöytään nuijiva kokous – alkoi vasta iltapäivällä, päätin poiketa ensimmäistä kertaa ostoksilla. Kävelimme kolmen hengen porukalla läheiseen ostoskeskukseen.

Ostoskeskus oli eriskummallinen ylellisyyden saareke kaupungissa, jossa jo yhdessä slummissa väitetään asuvan miljoona ihmistä epäinhimillisissä oloissa. Harhailimme ensin käsitöitä ja kankaita myyvissä liikkeissä, kunnes löysimme valtavat käsityöläismarkkinat.

Tuotteiden tyrkytys oli keskiaktiivista ja hinnoissa ilmaa 30–50 %. Tai niin kuin yksi myyjä selitti: “I give the first price, you give the second price, then I will give the third price” – ja niin edelleen. En jaksanut tinkiä kauheasti, sillä hyvännäköisiä käsitöitä sai noin viidellä eurolla ja siitä tinkiminen näillä tuloilla olisi tuntunut puolirikolliselta.

Ostosten tekemistä vaikeutti runsaudenpula. Lopulta päädyin ostamaan pienen puisen kirahvin, kaksi virtahepoa, lasihelmistä tehdyn vyön, Afrikan karttaa esittävän palapelin, violetin viltin ja vaaleansinisen huivin. Yhteensä rahaa meni noin 30 euroa.

Konferenssikeskukseen palattuani keräsin viimeisiä papereita jäljellä olleilta esittelypöydiltä. Ilmastokokouksissa on tarjolla kiinnostavia tutkimuksia ja raportteja. Valitettavasti tapaan olla aina liikkeellä silloin, kun useimmat esittelypöydät ovat jo pistäneet pillit pussiin (ja paperit roskikseen).

Perkasin sähköpostia ja kirjoitin tätä päiväkirjaa ennen Enestamin tarjoamaa lounasta. Muistelimme vanhoja ilmastokokouksia ja arvioimme Nairobin saldoa.

Sitten piti odotella. Kahden viikon työn sinetöivä YK:n ilmastosopimuksen osapuolikonferenssi alkoi vain vähän myöhässä alkuperäisestä aikataulusta ja käsitteli asiat suhteellisen rivakasti.

Sen sijaan Kioton pöytäkirjan osapuolikokouksen alku venähti melko reippaasti. Asialistalla oli kolme kiistakysymystä, joita saatiin jännittää viimeiseen asti: artikla 9, Valko-Venäjän päästötavoite ja Venäjän aloite vapaaehtoisista sitoumuksista.

Kioton pöytäkirjan artikla 9 koskee sopimuksen arviointia. Toisin kuin Nairobissa myös puhuttanut artikla 3.9, ysipykälä koskee koko sopimusta ja siten teollisuusmaiden lisäksi myös kehitysmaiden toimia.

Juuri siksi sitä koskevat neuvottelut ovat olleet niin hankalia. Kehitysmaat vastustavat henkeen ja vereen kaikkea, joka voi vähäisimmässäkään määrin edes vihjata niille tulevista velvoitteista.

Lopulta kokouksessa päätettiin, että pöytäkirjan arviointi pitää saattaa päätökseen vuonna 2008. Arviointi sinänsä ei saa suoraan johtaa uusiin velvoitteisiin, mutta toisaalta heti perään todetaan, että ilmastokokous voi ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Veikkaan, että pykälien tulkinnasta väännetään vielä ankarasti kättä.

Valko-Venäjä halusi ottaa itselleen päästövelvoitteen. Ajatus kuulostaa mainiolta, elleivät maan päästöt olisi romahtaneet vuodesta 1990. Niinpä tiukaltakin kuulostava päästötavoite tarkoittaa sitä, että maalle jää myytäväksi yllin kyllin joutavia päästöoikeuksia – ja niitä ostavat teollisuusmaat pääsevät vastaavasti vähemmillä leikkauksilla kotimaassa.

Kokouksessa hyväksyttiin Valko-Venäjälle päästötavoitteeksi –8 %. Sen lisäksi asetettiin erityisehtoja kuten velvoite käyttää päästöoikeuksien myynnistä saatavat tulot ilmastonsuojelun edistämiseen.

Venäjän aloitteen ajatuksena taas oli mahdollistaa vapaaehtoisten velvoitteiden ottaminen. Venäjä halusi ehdotukselleen perusteellisen käsittelyn ilmastokokouksissa, kun taas kehitysmaat halusivat kuitata asian mahdollisimman vähällä.

Kuin toisintona vuoden takaisesta kokouksesta Montrealissa, Venäjä varasti jälleen show’n kokouksen viime metreillä. Harvinaisen kovaa kieltä käyttäen Venäjän edustaja sätti aloitettaan vastustaneita maita, mutta suostui lopulta taipumaan puheenjohtajan kompromissiin.

Niinpä kokous päättyi poikkeuksellisen varhain eli jo yhdeksän pintaan illalla. Neuvottelijoiden ilmeet olivat silminnähden helpottuneita.

Poikkesin vielä kuuntelemassa lehdistötilaisuutta, jossa ympäristöjärjestöjen edustajat yrittivät tulkita tulosta parhain päin. Konferenssitelttojen rakentajat ja suomalaiset bilettivät EU:n tilojen edustalla pimeässä ja mutaisella nurmella.

Lähdin luonnonsuojeluliiton Tuulin kanssa syömään hänen hotellinsa viereen. Ravintolassa oli tarjolla enää kaksi vaihtoehtoa. Valitsemaamme kuului salaatti.

Olin koko viikon pessyt käsiäni tunnollisesti, jättänyt salaatit väliin, syönyt maitohappobakteereja ja juonut vain pullotettuja juomia välttyäkseni muuta väkeä kaataneelta vatsataudilta. Tuuli kuitenkin vakuutteli, että salaatin uskaltaa syödä – niin moni muukin oli syönyt eikä ollut sairastanut.

Niin minäkin sitten söin. Se ei tainnut olla viisasta. Siitä enemmän ensi viikon päiväkirjassa.

La 18.11.

Neuvottelujen aikaisen päättymisen takia ehdin nukkua yli kuusi tuntia ja syödä aamulla vielä aamiaistakin. Pikkubussit kuljettivat meidät seitsemältä kohtuullisen tyhjiä teitä pitkin kentälle.

Matkalla näin marabu-haikaroiden yhdyskunnan puissa tien kupeessa. On hämmentävää, että suklaa on saanut nimensä niinkin rujolta linnulta.

Olimme lopulta kentällä reippaasti ennen lennon lähtöä. Ehdin kirjoittaa viimeiset postikortit ja sortua ostoksille kirjakauppaan. Ostin teokset Freakonomics, The Happiness Hypothesis ja Non-Violence – The history of a dangerous idea.

Koneessa olisi ollut hyvää aikaa nukkua, mutta uni ei tullut silmään. Siispä katsoin kaksi kehnoa elokuvaa (Poseidon ja Sinä, minä ja Dupree).

Leffoista tuli niin paljon miinuspisteitä, että luin vastapainoksi Nairobissa paljon ansaittua huomiota herättäneen Sternin raportin tiivistelmän. Vaikka olin itse puhunut tismalleen samoista asioista ja siteerannut juurikin samoja tutkimustuloksia vuosikausia, tuntui järkyttävältä nähdä tutut luvut ja tiedot arvovaltaisen tahon yhteen kokoamina.

Yritän saada jonkin tahon kääntämään raportin pian suomeksi. Vanhasen, Heinäluoman, Pekkarisen ja Enestamin pitäisi kiireesti lukea se.

Muut suomalaiset jatkoivat Schipholin kentältä Helsinkiin, mutta itse jäin yöksi Amsterdamiin. Ex-kämppäkaverini Sirkka tuli vastaan rautatieasemalle – ja opasti väärään bussiin. Ehdimme ajaa pitkälti toista kilometriä vikasuuntaan, ennen kuin hyppäsimme kyydistä.

Perillä Sirkka ja hänen poikaystävänsä kokkasivat hyvää sapuskaa. Vaihdoimme kuulumisia ja luin sähköpostia. Kävin vielä parin utrechtilaisen kaverin kanssa kaupungilla, mutta emme jääneet roikkumaan baareihin ja tulin ajoissa nukkumaan.

Su 19.11.

Olin tyytyväinen siitä, että sain nukuttua myöhään. Sirkka ja Camiel kattoivat ruhtinaallisen aamiaisen.

Ajattelimme lähteä pyöräajelulle, mutta sade alkoi juuri siihen aikaan, kun internetin sadetutkasivu oli ennustanutkin. Niinpä päädyimme kulkemaan jalan.

Pysähdyimme välillä pitämään sadetta kahvilaan. Sirkka luki kädestä ja kertoi, että minulla on taipumuksia profetiaan. Se on varmasti yksi hienoimpia minusta koskaan esitettyjä lauseita.

Kuinka ollakaan, kahvilassa oli myös Tommi – siis sama Suomesta tuttu kaveri, johon olin pahaa aavistamatta törmännyt joitakin vuosia aiemmin amsterdamilaisessa baarissa. Mikä on todennäköisyys sille, että törmään kahdesti ennalta sopimatta suomalaiseen tuttuun miljoonakaupungissa niinä muutamina päivinä, joina siellä satun poikkeamaan?

Vainoharhainen voisi luulla, että Tommi seuraa minua (tai Tommi luulla, että minä seuraan häntä). Stanislaw Lemin Nuhan hengessä epäilen, kuitenkin että yhteensattumien epätodennäköisyys ei tee niistä mahdottomia.

Sade oli juuri sopivasti lakannut, kun palasimme kadulle. Sirkka esitteli kauniita taloja Prinseneilandilla. Paluumatkalla kävimme ostoksilla valtavassa luomukaupassa ja haimme ruokaa lähi-indonesialaisesta.

Ruoan päälle lepuutin vähän toista silmää. Sitten olikin aika pakata matka-arkku ja lähteä kenttää kohti. Sirkka saattoi minut turvatarkastukseen asti, joten ehdimme jatkaa keskusteluja. Yleensä juttumme pyörivät ihmissuhteissa, tulevaisuuden suunnitelmissa ja maailman tilanteessa.

Kentällä törmäsin loppuun suomalaisdelegaatioon, joka oli saanut viettää Nairobissa yhden ansaitun lepopäivän. Luin koneessa loppuun lahjaksi saamani Iain Banksin The Wasp Factoryn (hienosti kirjoitettu mutta aika ahdistava kirja) ja harpoin aika pitkälle Freakonomicsia.

Matkan loppua kohti minua alkoi viluttaa. Se ei ollut hyvä merkki.