Maanantaina vietin seitsemisen tuntia junassa, sillä iltapäivällä matkustin Tampereelta Lappeenrantaan ja yöksi singahdin taas Helsinkiin. Oli rentouttavaa lukea ja kirjoittaa rauhassa.

Lappeenrannassa alustin Kaakkois-Suomen vihreiden tilaisuudessa ilmastonsuojelun mahdollisuuksista. Teknillisellä yliopistolla kun oltiin, puhuin toki teknologiasta. Painotin kuitenkin, että teknisten ratkaisujen lisäksi tarvitaan sosiaalisia innovaatioita kuten autojen yhteiskäyttöä ja energiapalveluyhtiöitä.

Tiistaina talousvaliokunnan käsittelyyn saapui kollegani Heidin aloite kaivoslain muuttamisesta. Allekirjoittamassani aloitteessa ehdotetaan lain muuttamista niin, että kansalaisten oikeusturvaa ja vaikutusmahdollisuuksia parannettaisiin.

Vuodelta 1964 peräisin oleva kaivoslaki on pahoin vanhentunut. Lähiseudun asukkaat tai kansalaisjärjestöt eivät voi vaikuttaa valtauksiin, ja kunnankin vaikutusmahdollisuudet ovat varsin rajalliset. Nykyinen laki mahdollistaakin uraanikaivokset paikallisten asukkaiden kiivaasta vastustuksesta huolimatta.

Päivän viimeinen virallinen ohjelmanumero oli liikennepoliittisen työryhmän kokous. Käsittelimme paikallisyhdistysten ja asiantuntijoiden palautetta laatimastamme ohjelmaluonnoksesta.

Keskiviikkona istuin vakiokokousten lisäksi talousvaliokunnan järjestämässä velkaneuvontaseminaarissa. Siellä esitettiin ajatus lainoista perittävästä velanhoitoverosta, jolla rahoitettaisiin talous- ja velkaneuvontaa. Haittaverona se toimisi vähän alkoholiveron tapaan; alkoholiveron tuotoilla kun voidaan korjata edes pieni osa viinanjuomisen jättimäisistä haitoista.

Iltapäivällä siirryin Helsingin yliopiston museon arvovaltaa huokuviin tiloihin kuuntelemaan Ison-Britannin hallituksen tieteellistä neuvonantajaa David Kingiä. Hän esitteli suvereenisti ilmastotieteen taustoja ja painotti monista haastatteluista tutulla tavalla ilmastouhkan vakavuutta.

Tilaisuudessa puhuivat myös pääministeri Vanhanen ja ympäristöministeri Enestam. Molemmat tuntuvat kokeneen jonkinasteisen ilmastoherätyksen, sillä he ovat toistuvasti puheissa ja kolumneissa vakuutelleet lämpenemisen uhkia. Vielä kun he vaivautuisivat todella tekemään jotain ilmastonmuutoksen torjumiseksi!

Illalla kävin vielä Espoossa puhumassa Otaniemen ympäristöseuran saunaillassa siitä, mikä rooli teknologialla voi olla maailman pelastamisessa. Osa paikalla olleista teekkareista tuntui olevan minua kiivaampia ydinvoiman vastustajia. Puhuin nolostuttavan huonosti, mutta sain silti hyvää perunasalaattia.

Torstaina ilmasto- ja energiateema jatkui paitsi talousvaliokunnassa, myös eduskunnan ympäristö- ja luontokerhon järjestämässä Grönlanti-illassa. Mainen yliopiston ilmastonmuutosohjelman professori Gordon Hamilton kertoi tuoreita – ja huolestuttavia – tutkimustuloksia lämpenemisen vaikutuksista Grönlannin jäätiköihin.

Aiemmin on ajateltu, että lämpeneminen vaikuttaa jäätiköihin yksinkertaisesti sulattamalla jäätä. Koska lämpenemisen on samalla ennakoitu paikoin lisäävän sadantaa ja siten lumen kertymistä, on massan uskottu jopa kasvavan monissa jäätiköissä.

Nyt lämpenemisen on kuitenkin todettu lisäävän jäätiköiden valumista mereen. Esimerkiksi Kangerdlugssuaqin jäätikön purkautumisvauhti on kiihtynyt yli 13 kilometriin vuodessa. Grönlannin jäätikön massan menetys on tuplaantunut vuosikymmenessä 220 kuutiokilometriin vuodessa. Tulokset pistävät aiemmat arviot jään sulamisen aiheuttamasta merenpinnan noususta uusiksi.

Sinnikkäimmätkin viikkopäiväkirjani lukijat taitavat torkahtaa, kun kerron, että perjantainakin käsittelin ilmasto- ja energiapolitiikkaa niin ympäristö- ja talousvaliokunnissa kuin niiden jälkeisessä tapaamisessa. Juttusillani kävi turkulaistunut saksalainen, joka yrittää edistää ns. passiivisten talojen rakentamista. Tekniikka leikkaa energiankulutuksen murto-osaan keskivertotaloihin verrattuna.

Suurin este matalaenergiatalojen tiellä on ehtymätön, alati uusiutuva luonnonvara: suomalaisten muutosvastarinta. Vieraani kertomukset kuuroille korville puhumisesta kuulostivat masentavan tutulta sellaiselle, joka on vuosikausia vääntänyt rautakangesta esimerkiksi tuulivoiman mahdollisuuksia. Välillä tuntuu siltä, että ennen Kamerun voittaa jääkiekon olympiakultaa kuin suomalaiset päättäjät heräävät energiahorroksestaan.

Sain eduskuntaan toisenkin vieraan: äitini. Hän oli ollut luottamusmieskoulutuksessa ja halusi piipahtaa kylässä. Samalla hän tapasi Heidiä.

Illalla Tampereella osallistuin ylioppilaskunnan naiskulttuuripäivien paneeliin, jonka teemana oli, kuka haluaa aggressiivista naista. En muista pitkään aikaan puhuneeni aiheesta, josta olisin tajunnut niin vähän. Yritin silti sinnikkäästi pohdiskella mm. sitä, voisiko rakentava aggressiivisuus olla tarpeen naisten yhteiskunnallisessa etenemisessä ja miten sukupuolittunutta aggressiviisuutta tulisi käsitellä kouluissa.

Lauantainakaan en välttynyt Helsingiltä, vaan palasin kaupunkiin osallistuakseni Ilmari-ilmastotiedotushankkeen juhlaan. Tilaisuudessa juhlittiin Ilmarin saamaa Pandapalkintoa. Olin aikoinaan käynnistämässä Ilmaria, joten on ollut hienoa kuulla, että hanke on vienyt ilmastotietoa jo reilusti yli kymmenelle tuhannelle koululaiselle noin 500 luokkaan.

Juhlapuheessani painotin sitä, että ilmastonsuojelussa on lopulta kyse poliittisesta tahdosta – tai sen puutteesta. Esimerkkinä käytin maamme häkellyttävän surkeaa tuulivoimasaldoa.

Suomessa on läntisestä EU:sta vähiten tuulivoimakapasiteettia Luxemburgin jälkeen. Johtuuko häntäpään asema siitä, että Suomen rannikolla tuulee vähemmän kuin Itävallassa, jossa ei ole metriäkään merenrantaviivaa? Vai siitä, että Suomessa on vähemmän tilaa tuulivoimaloille kuin Hollannissa? Tai siitä, että Suomen teknologinen osaaminen on heikompaa kuin Portugalissa? Nyt jo Egypti on ohittanut maamme tuulivoimatilastoissa – ehkä meillä ei vain ole varaa tuulivoimaan?

Maamme häpeälliselle alennustilalle tuulivoiman hyödyntämisessä ei ole ainuttakaan tolkullista syytä. Selitykseksi jää vain poliittisen tahdon puute. Suomalaisia päättäjiä ei ole pätkääkään kiinnostanut hyödyntää teknologiaa, joka tuottaa Euroopassa sähköä koko maamme kulutuksen verran ja voisi työllistää Suomessa 18 000 ihmistä.

Sunnuntaina oli vaihteeksi taas Tampereen vuoro. Istuin kuusi tuntia kokouksessa pohtimassa mm. EU:n päästökaupan tulevaisuutta ja suhtautumista jätteenpolttoon. Sen jälkeen kaverini tuli suunnittelemaan remonttia uuteen asuntooni. Kylpyhuoneessa pitää paikata kaakeleissa olevia aukkoja, keittiöön vaihtaa allas ja oman huoneeni oviaukkoon laittaa ovi.