Periaateohjelman hahmottelussa on puhuttanut paljon onnellisuus yhteiskunnallisena kysymyksenä. Pitäisikö yhteiskunnan tavoitella kansalaistensa onnellisuutta – ja jos, niin mitä se merkitsee?
Vihreissä ollaan laajalti yksimielisiä siitä, että talouskasvun maksimointi ei voi olla kestävän yhteiskunnan johtotähti. Siksi olemme ajaneet bruttokansantuotteen rinnalle kestävän hyvinvoinnin mittareita, joilla politiikan onnistumista voitaisiin seurata ja politiikkaa myös kohdentaa nykyistä fiksummin.
Onnellisuuspolitiikan kannattajat puoltavat onnellisuuden asettamista yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi mm. sillä, että moni ihminen tavoittelee elämässään juuri onnellisuutta – jopa elintason tai aseman kustannuksella. Jos kansalaiset haluavat olla onnellisia, eikö yhteiskunnan pitäisi toimia sen mahdollistamiseksi?
Laajasti ymmärrettynä onnellisuus myös kokoaa monia hyviä ja edistämisen arvoisia asioita sateenvarjonsa alle. Ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia esimerkiksi, kun saavat vaikuttaa omaan elämänsä, pystyvät luottamaan julkiseen valtaan ja voivat nauttia läheisistä ihmissuhteista.
Onnellisuuspolitiikan kriitikot pitävät ongelmallisena sitä, että yhteiskunnalle yritetään määritellä yksi tavoite. Yhteiskunnan tulee pyrkiä edistämään ihmisten vapautta, sivistystä ja oikeudenmukaisuutta riippumatta siitä, ruokkivatko nämä välttämättä suoraan onnellisuutta.
Kansalaisten onnellisuudesta puhutaan usein väestötasolla, keskiarvojen valossa. Mutta entä erot ihmisryhmien ja yksilöiden välillä? Yhteiskunta ei voi tyytyä kansalaisten onnellisuuden lisääntymiseen keskimäärin, jos samaan aikaan osa väestöstä on aiempaa onnettomampaa.
Myös onnellisuuden käsite närästää. Arkikielessä se yhdistetään helposti onnellisuuden tunteeseen, joka saattaa olla häilyvä. Kansan keskimääräistä onnellisuutta saataisiin helposti nostettua jakamalla kaikille mielialalääkkeitä, mutta sitä tuskin kukaan kannattaa.
Antoisan keskustelun perusteella olen hahmotellut muutamia ajatuksia, joilla eri näkökulmia voi yrittää sovittaa yhteen.
Ensinnäkin on tärkeä painottaa, ettei onnellisuus voi jyrätä muita tärkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita. Esimerkiksi kestävä kehitys on onnellisuutta tavoittelevan yhteiskunnan välttämätön reunaehto, ja ihmisten vapautta tulee edistää onnellisuudesta riippumatta.
Toiseksi kansalaisten keskimääräisen onnellisuuden ohella tärkeää on onnellisuuden jakautuminen. Samalla tavalla kuin vaikka terveys- ja koulutuspolitiikassa, myös onnellisuuspolitiikassa vastuuta tulee kantaa erityisesti heikoimmassa asemassa olevista.
Kolmanneksi onnellisuutta terminä on hyvä arvioida kriittisesti. Positiivisen psykologian kärkihahmoihin kuuluva Martin Seligman puhuu nykyään onnellisuuden sijaan kukoistamisesta (flourish). Suomessa filosofi Pekka Himanen on käyttänyt samaa termiä. Sopivaa nimeä voi hakea myös hyvän elämän ja kattavan hyvinvoinnin suunnasta.
Pitäisikö yhteiskunnan tavoitellakin onnellisuuden sijaan ihmisten kukoistamista?
Oras Tynkkynen
One Response
Lauri hyvä, olen kyllä ymmärtänyt Platonin määritelmän, enkä väittänyt sitä vääräksi. En vain hunnlaut käyttää sitä tässä. Hylkääminen ei siis tarkoita vääräksi osoittamista tai sitä, ettei ymmärrä. Kyse on vain käsiterakenteen valinnasta. Olen lukenut sekä Platonin teoksia suoraan, että mm. keskeisten kriitikoiden Locken ja Popperin pääteokset, joissa nämä erittelevät Platonin virheitä ja omat oppirakennelmansa. Olen myös lukenut lukuisia yhteenvetoteoksia, joissa käsitellään näitä kysymyksiä ja suorittanut useita filosofian ja tieteenfilosofian kursseja. Alentuva ja sanomisteni väärietslyyn perustuva halveksuva tyylisi eivät nyt ainakaan osoita kykyä rationaaliseen keskusteluun. Näkemyksesi yhteiskunnan tehokkuuden laskusta on mielenkiintoinen, kun muut ovat nähneet osoittamasi ongelmat juuri kasvaneen tehokkuuden seurauksina. Yhteiskunnan tehokkuudesta puhuminen summana on tietysti ongelmallista, mutta suurin ongelma lienee, ettemme ole laskeneet uusiutumattomien luonnonresurssien käyttöä kustannuksena. Osoittamasi yksityiskohdat ovat vain yksityiskohtia, eivätkä todista muuta kuin sen, että ongelmia on. Hokemasi, jonka perusteella haluat kutsua nykyistä yhteiskuntaa tietoistetuksi yhteiskunnaksi on sisällötön kontekstissa, jossa koetetaan katsoa, mitä sana tietoyhteiskunta voisi tarkoittaa. Nimiä voi heitellä kuka tahansa.