Occupy Seattlen sisäänkäynnillä Rudyksi esittäytyvä mies tarjoutuu oppaaksemme. Hän johdattelee meidät telttaleirin halki ja esittelee niin kirjaston, vessat kuin sairasteltan.

Ulkona on viileä alkutalven sää. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu sinnitellä kosteissa teltoissa päivästä toiseen ilman lämmitystä ja mahdollisuutta lämpimään suihkuun.

Paria päivää myöhemmin istun Vancouverissa lounaalla Metropolitan-hotellin johtajan kanssa. Tyyriinpuoleisen aterian äärellä hän kertoo puhuneensa kaupunginvaltuustossa Occupy Vancouverin leirin häätämisen puolesta. Suttuiset teltat sijaitsevat kiusallisesti hienostohotellien ja Searsin tavaratalon kupeessa.

Seuraavana iltana New Yorkissa jätän käyttämättä ostamani liput Broadway-musikaaliin, koska samaan aikaan alkaa Occupy Wall Streetin yleiskokous Zuccotti Parkissa – siellä, mistä kaikki alkoi. Poliisi on juuri aamuyöllä tyhjentänyt leirin, ja 220 ihmistä on pidätetty.

Yli tuhannen ihmisen kokous käyttää elävää mikkiä: lähinnä olevat ihmiset toistavat puhujan sanat, vähän kauempana olevat heti perään kuulemansa – ja niin edelleen, kunnes viesti on saavuttaneet kauimmaisetkin.

Jututan miestä, joka on käynyt leirissä päivittäin kolme viikkoa. Hänen mielestään häätö on vain voimistanut liikettä. Väite on helppo uskoa, kun seuraa valtavan ihmisjoukon järjestäytymistä elävän mikin välityksellä.

Protestileirit ovat koonneet paljon anarkisteja, asunnottomia ja salaliittoteorioiden ystäviä. Mukana on kuitenkin myös keskiluokkaisempia aktivisteja erilaisista liikkeistä – ja tukena yllättävältäkin kuulostavia henkilöitä kuten pitsoja osallistujille lahjoittanut pienyrittäjä Seattlestä.

Olosuhteet osassa leireistä ovat melko rankkoja. Teltoissa on kylmä, ja sade tekee alueista mutaisia. Häätö uhkaa leirejä, eikä väkivaltaisilta yhteenotoiltakaan ole vältytty. Vancouverissä leirillä kuoli nuori nainen huumeiden yliannostukseen.

Kun lukee kylttejä salaliittoteorioista, kuuntelee reggaetä kannabiksen hajun leijuessa ilmassa ja juttelee syrjäytyneen leiriytyjän kanssa, kiusaus kuitata Occupy-liike harmittomana on suuri. Se olisi kuitenkin virhe.

Kaoottisuuden keskellä protestileireillä näkee kadehdittavia esimerkkejä ihmisten yhteistyöstä vaikeissa oloissa. Esteettömyysryhmä pyrkii turvaamaan pääsyn alueelle pyörätuoleilla, ja keittiössä muistutetaan kertakäyttöastioiden välttämisestä. Päivät täyttyvät osallistujien järjestämistä työpajoista, ja kyltit kertovat konsensuspäätöksenteon pelisäännöistä.

Vaikuttavin on alkuperäinen Occupy Wall Street New Yorkissa. Vapaaehtoiset juristit tappelevat oikeudessa kaupungin kanssa, lääkärit auttavat poliisiväkivallan uhreja. Yksi ryhmä järjestää ruokaa sadoille osallistujille, toinen väliaikaismajoitusta häädössä telttansa menettäneille. Kaikki on isoa, kaikki on vapaaehtoista, kaikki itse järjestettyä.

Ihmisten kirjo Zuccotti Parkissa on laaja. Kyllä, valtaosa osallistujista on nuoria, mutta mukana on myös keski-ikäisiä ja vanhempia. Toinen illan esipuhujista on musta nainen; joukossa näkyy sikhi ja juutalainen mies.

On totta, että liikkeen ratkaisut uhkaavat hukkua salaliittoteorioiden ja antikapitalististen iskulauseiden kakofoniaan. Liike kuitenkin onnistuu esittämään oikeita kysymyksiä eriarvoisuudesta ja yhtiövallasta. Ja oikeat kysymykset ovat arvokkaampia kuin väärät vastaukset.

Toisin kuin monet liikkeen jäsenistä, minä en vastusta edustuksellista demokratiaa tai markkinataloutta. En usko, että oikeudenmukaisempi ja kestävämpi yhteiskunta syntyy hävittämällä pankit ja poliitikot.

Occupy-liike on kuitenkin arvokas muistutus siitä, että alamaisuus ei ole ainoa vaihtoehto. On tuhannesti parempi leiriytyä telttaan vaatimaan muutosta kuin vaieta epäoikeudenmukaisuuden ja ympäristötuhon edessä.

Pimenevässä illassa Zuccotti Parkin laitaan on kokoutunut tiivis ihmisryhmä. Kun menen lähemmäs, kuulen elävän mikin toistavan:

brick by brick
wall by wall
we will, we will
free them all

Oras Tynkkynen