Ensimmäinen viikkoni valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana alkoi melkoisessa mediamyllerryksessä. Maanantaina istuin jo ennen seitsemää Aamu-TV:n suorassa lähetyksessä. Junassa Tampereelle annoin puhelinhaastattelun Huomenta Suomelle.

Tampereen radion jututettavana kävin ennen puoltapäivää, ja studiosta päästyäni annoin vielä haastattelun Suomen Kuvalehdelle. Välissä ehdin poiketa Pirkanmaan edustajien palaverissa.

Iltapäivällä tapasin kaksi peltoenergiasta kiinnostunutta nuorta yrittäjää. Illalla kävin YO-talolla globattavana. Virallinen osuus hoidettiin nopeasti alta pois, minkä jälkeen keskityimme syömään ja juttelemaan niitä näitä. YO-talolta polkaisin vielä kuntosalille.

Tiistaiaamuna poseerasin Helsingin rautatieasemalla Suomen Kuvalehden kuvaajalle. Siristelin auringonpaisteessa aamupöpperöisen näköisenä.

Ympäristövaliokunnan kokouksessa käsiteltiin lausuntoja EU:n päästökaupan kehittämisestä ja budjettikehyksistä. Iltapäivällä tapasin ensin akaalaisia ja myöhemmin jyväskyläläisiä ja vaajakoskelaisia koululaisia.

Täysistunnossa käsiteltiin valtiontalouden budjettikehyksiä tuleville vuosille. Vihreiden ryhmäpuheenvuoron pitänyt Anni kiitteli mm. opiskelijoiden tulorajojen, opintotuen ja pienimpien äitiys-, isyys- ja vanhempainrahojen korottamista.

Vihreille pettymyksiä olivat mm. suurten kaupunkien joukkoliikenteen tuen lykkääntyminen ja kehitysyhteistyömäärärahojen kasvutahdin verkkaisuus. Suurin poru syntyi kuitenkin aikeista poistaa päivähoidon ns. nollamaksuluokka.

Pienituloisimmat ovat tähän asti saaneet vapautuksen päivähoitomaksusta. Kiistassa kyse on hankkeesta poistaa maksuvapaus, jos ainakin toinen vanhemmista on kotona. Tällöinkin säilyisi edelleen mahdollisuus maksuttomaan puolipäivähoitoon. Kokopäivähoidon maksustakin voisi saada vapautuksen sosiaalisten syiden perusteella.

Julkisesta kohusta pääsi unohtumaan, ettei mitään päätöksiä konkreettisesta mallista ole vielä tehty. Vihreiden mielestä jatkovalmistelussa pitää turvata työttömien, opiskelijoiden ja yksinhuoltajien lapsille tosiasialliset mahdollisuudet päivähoitoon. Vastaisuudessakin lienee yhä lapsia, joiden kokopäivähoidosta ei peritä päivähoitomaksua.

En ehtinyt osallistua kehysdebattiin, sillä riensin istunnosta Helsingin Sanomien haastatteluun. Sen jälkeen keikuin lehden kuvaajaa varten helteessä viereisen lohkarekasan päällä.

Keskiviikkoaamu alkoi uuden rutiinin mukaisesti kahdeksalta vihreän hallitusryhmän tapaamisella. Työministeriöstä oli lyhyt matka viereiseen Smolnaan, jossa asuntoministeri Vapaavuori isännöi aamiaistapaamista ympäristövaliokunnalle. Hän tuntuu hahmottavan varsin hyvin asumiseen ja yhdyskuntarakenteeseen liittyviä pulmia.

Smolnasta poljin sateessa muutaman korttelin verran valtioneuvoston linnaan palaveeraamaan tulevaisuusselonteon käytännön järjestelyistä. Puoliltapäivin makasin puoli tuntia hierojan pöydällä. Sopivan irtonaisen oloisena puhuin eduskuntatiedotuksen järjestämässä toimittajakoulutuksessa kansanedustajan työstä.

Täysistunnossa jatkettiin budjettikehysten puimista. Minun piti käydä terveystarkastukseen liittyvässä näöntarkastuksessa. Näen edelleen ihan hyvin.

Torstaiaamun valiokuntakokouksen jälkeen tapasin Tampereen yliopiston rekrytointi-ihmisiä. Puhuimme mm. akateemisten työttömien ohjauksesta, sosiaaliturvasta ja koulutuksen kohdentamisesta vastaamaan paremmin työmarkkinoiden tarpeita.

Lounaalla tapasin vanhan alaiseni, väitöskirjaansa Michiganin yliopistossa tekevän Johannes Urpelaisen. Iltapäivän kokouspakettiin kuuluivat vihreän eduskuntaryhmän kokous ja täysistunto. Suullisella kyselytunnilla kysyin Itämeren suojelun edistämisestä.

Perjantaiaamun aloitin Kansallismuseon auditoriossa. Kontrasti eurooppalaisen ja suomalaisen energiakeskustelun välillä olisi tuskin voinut olla suurempi.

Energiakomissaari Piebalgs painotti ilmastonsuojelua, energiatehokkuutta ja uusiutuvia. Suomalaisten mielestä taas parasta olisi, jos voisimme tehdä mahdollisimman vähän. Komissaari puhui mahdollisuuksista, suomalaiset valittivat urakan hankaluutta.

Tällä asenteella on turha toivoa Suomea ilmastonsuojelun kansainväliseen kärkeen.

Hetki ennen seminaarin päättymistä karkasin jatkamaan palaveeraamista tulevaisuusselonteon järjestelyistä. Perään juttelin Helsingin yliopiston tutkijan Otto Miettisen kanssa Kaakkois-Aasian suosademetsistä.

Iltapäivällä oli täysistunnon jälkeen vuorossa ilmastosivujen ohjausryhmän tapaaminen. Viime aikoina sivuille on tullut paitsi vino pino uutisia ja puheenvuoroja, myös erillinen osio IPCC:n tuhdista neljännestä arviointiraportista. Suositeltavaa luettavaa kaikille ilmastoasioista kiinnostuneille.

Aamulehti julkaisi perjantaina vastaukseni nimitystäni kritisoineelle ilmastoskeptikolle. Vastaus julkaistiin myös Ilta-Sanomissa ja Maaseudun tulevaisuudessa.

Päivän aikana julkaisin tiedotteen, jossa varoitin liioittelemasta ilmastonsuojelun kustannuksia. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tuoretta selvitystä on siteerattu nostamalla otsikoihin hurjia lukuja ja unohtamalla niiden taustalla olevat oletukset.

Kuitenkin monet oletuksista ovat kohtuuttomia. Esimerkiksi työllisyyslukuihin lasketaan vain (oletetut) työpaikkojen menetykset, mutta ei päästöjen vähentämisestä syntyviä uusia työpaikkoja.

Perjantain tiedotussumaan osui myös Sampo-pankin tiedote. Siinä mainittiin osallistumisestani koulujen ympäristöhankkeita tukevan kilpailun raatiin.

Lauantaiaamuna varhain pakkasin eväät kassiin ja kävelin satamaan. Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden järjestämälle Pride-matkalle Riikaan osallistui vajaat 30 ihmistä. Matkan tiedotteen voi lukea täällä.

Olin pakannut mukaan sievoisen läjän töitä, mutta työintoa nakersi heti kärkeen etovasti keikkuvan Tallinnan-laivan aiheuttama matkapahoinvointi. Menomatkalla sain luettua pinon lehtiä ja juteltua vierustoverini Annin kanssa.

Tallinnassa silmään pisti sama kuin hollantilaisissa kaupungeissa: uskalletaan tehdä omalaatuisia ja kiinnostavia rakennuksia. Välillä voi tulla ylilyöntejä, mutta kokonaisuutena jälki päihittää silti suomalaisen keskinkertaisuustehtaan elementtimitättömyydet milloin tahansa.

Perillä Riiassa muut matkalaiset majoittuivat retkeilymajaan ja minä kävelin parin korttelin päähän omaan majapaikkaani. Halpa hotelli tuskin poikkesi tasoltaan paljoa retkeilymajasta, mutta ajatus 20 hengen huoneissa nukkumisesta tuntui huonolta. Arvostan yöunia liikaa.

Majoittumisen jälkeen kävelimme viehättävien puistojen halki Suomen suurlähetystöön. Siellä lähettiläs kertoi meille Latvian historiasta, politiikasta, taloudesta ja kulttuurista.

Latvia on melkoisten haasteiden edessä. Nuorta työvoimaa vuotaa länteen eikä asennevamman takia maahan liiemmin kaivata maahanmuuttajia. Taloudessa ei ole tyrkyllä nokioita, ja yritykselle tehdä Riiasta kansainvälisen lentoliikenteen keskus ei voi muuta kuin toivoa aimo annosta realismia.

Monelle vasta vapautuneelle Itä-Euroopan kansalle tyypillisesti latvialaisetkin hakevat vielä omaa paikkaansa. Heiveröistä kansallista identiteettiä pönkitetään helposti keksimällä ulkoisia uhkia.

Mistä pääsemmekin vähemmistöihin. Latviassa konservatiivipoliitikot, äärioikeistolaiset ryhmittymät ja uskonnolliset yhteisöt ovat ottaneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt silmätikukseen.

Aiemmin Latvian parlamentti kieltäytyi vahvistamasta EU:n edellyttämää kieltoa syrjiä seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä työelämässä. Onneksi presidentti puuttui asiaan ja kielto saatiin voimaan.

Viime vuonna viranomaiset kielsivät Riian Priden. Paikallinen vähemmistöjen puolesta taisteleva Mozaika yritti sen sijaan järjestää seminaariin. Vastamielenosoittajat heittelivät osanottajia kananmunilla, kivillä – ja ihmisen ulosteilla.

Paikalliset ihmisoikeusaktivistit tarvitsevat siis kaiken mahdollisen tuen. Niinpä tänä vuonna Riikaan matkusti pari sataa ihmistä muista Euroopan maista. Mukana oli Amnesty Internationalin kansainvälinen porukka, europarlamentaarikkoja, kansanedustajia ja iso poppoo ruotsalaisia.

Suurlähettilään esittelyn jälkeen kävimme rekisteröitymässä Prideen. Illan päätteeksi kävelimme vielä Hernesniemen Leenan kehumaan intialaiseen kasvisravintolaan. Tusinan hengen seurueemme oli selvästi pienelle paikalle liikaa, ja osaa tilauksista sai odottaa pitkät tovit. Hummus oli kyllä hyvää.

Aamulla kävelimme porukalla retkeilymajasta Pride-alueelle. Turvallisuussyistä Pride järjestettiin aidatussa puistossa, jota vahtivat sadat poliisit. Äkkiseltään ratkaisu tuntui liioittelulta. Kun katsoi aluen ulkopuolella pyöriviä skinheadien jengejä, alkoi aita sittenkin tuntua varsin hyvältä idealta.

Edellisvuoden synkkien kokemusten perusteella osallistujille oli annettu tiukahkot ohjeet. Kaupungilla liikkuessa ei saanut näyttää sateenkaarilippuja. Suomalainen joukkueemme oli jaettu pareihin, ja jokaisen piti pitää jatkuvaa huolta paristaan. Kaikille oli jaettu hätänumerot.

Aamupäivällä puistossa kuultiin musiikkia ja puheita. Käytyäni moikkaamassa saksalaista kollegaani ja Itä-Euroopan vainottujen Pride-tapahtumien veteraania Volker Beckiä poikkesimme välillä aamiaisella lettubaarissa.

Varsinainen Pride-kulkue marssi siis sateenkaarilippuineen siististi ympyrää aidatussa puistossa. Aidan toiselle puolelle oli kertynyt ihmetteleviä paikallisia ja vastamielenosoittajia. Latvian kielen seasta ymmärsin huudot ”animals” ja ”pederast”. Ihmisoikeuksia puolustava europarlamentaarikko se onkin varsinainen eläin verrattuna känniseen skinheadiin.

Provokaatioista huolimatta kulkue sujui hyvähenkisesti. Sen jälkeen esiintymislavalla jatkuivat puheet ja musiikkiesitykset. Lavalle marssivat paikallisten järjestäjien lisäksi mm. Amnesty Internationalin, Latvian anglikaanisen kirkon, Lontoon ja Tukholman Pride-tapahtumien sekä Ruotsin puolustusvoimien (sic!) edustajat.

Annin piti puhua suomalaisten puolesta, mutta osuus jäi ilmeisesti aikataulusyistä väliin. Muutenkin Suomi jäi Ruotsin rinnalla taas näkymättömäksi. Uutisoinnissakin me suomalaiset kansanedustajat jäimme usein maininnatta.

On toki totta, että Ruotsin valtiollisen johdon satsaus Itä-Euroopan ihmisoikeustaisteluihin on vähän toista luokkaa kuin meillä suomalaisillakin. Sentään Suomen suurlähettiläs tuli puolisonsa kanssa pyörillä seuraamaan tapahtumaa.

Suomi ei siis taaskaan niittänyt kansainvälistä mainetta. Tärkeintä on silti, että olimme omalta pieneltä osaltamme mukana tukemassa perusihmisoikeuksien puolesta taistelevia rohkeita ja sinnikkäitä latvialaisia.

Olen ylpeä siitä, että ViNO järjesti matkan. On myös upeaa, että vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja jaksaa reissata Pride-tapahtumiin Varsovaan ja Riikaan asti, vaikka muutakin tekemistä varmasti piisaisi.

Tilaisuuden loppumetreillä piilotimme pienet sateenkaariliput laukkuihin ja lähdimme kävelemään bussille. Matkalla vastaan käveli kymmeniä ellei satoja No Pride -t-paitoihin pukeutuneita nuoria. Paitavyöry on minusta mainio esimerkki siitä, kuinka fiksoituneita anaaliseksiin uskonnolliset ja poliittiset ääriryhmät usein ovat. Freudilla voisi olla aiheesta jotain sanomista.

Paluumatkalla kävimme ostamassa eväitä hirvittävän kokoisesta automarketista. Sain luettua loppuun Sven Lindqvistin kirjan Reklamen är livsfarlig, josta kirjoitin esseen ruotsin kurssille.

Tallinnassa osa porukasta käveli vanhan kaupungin halki satamaan. Laivalla luin Vanity Fairin toisesta vihreästä erikoisnumerosta Amazonasin sademetsistä ja sähköautoista.

Niin, Riian-matkan kuvia voi silmäillä täällä.