Toinen ja ratkaiseva viikko YK:n vuotuisessa ilmastokokouksessa on alkanut. Mutta mistä tällä kertaa Qatarin Dohassa oikein väännetään?

Ilmastoneuvottelut ovat vuosien varrella monimutkaistuneet. Tarkalleen ottaen Dohassa pidetäänkin rypäs kokouksia.

Ytimen muodostavat ilmastosopimuksen 18. osapuolikonferenssi ja sitä tarkentavan Kioton pöytäkirjan 8. osapuolikokous. Samalla kokoontuvat kaksi sopimuksen apuelintä ja kaksi tulevaa politiikkaa viitoittavaa neuvottelulinjaa.

Jos tässä ei ollut tarpeeksi, jatkona on edellisessä ilmastokokouksessa Durbanissa päätetty uusi neuvottelulinja. Ja kymmeniä virallisuuden ja julkisuuden tasoltaan vaihtelevia neuvotteluistuntoja. Yksi haaste onkin virtaviivaistaa neuvotteluja niin, että niistä voi saada tolkkua.

Prosessi sikseen, Dohassa on asialistalla kolme ilmaston kannalta merkittävää kysymystä.

Ensinnäkin kokouksessa pitää päättää vuodenvaihteessa alkavan Kioton pöytäkirjan toisen sitoumuskauden avoimista kysymyksistä. Kauden käytännön merkitys jää vähäiseksi, sillä se ei kata edes kaikkia teollisuusmaita – Kiinan kaltaisista nousevista talouksista puhumattakaan.

Symbolisesti Kioton jatko on kuitenkin tärkeä. Puutteineenkin pöytäkirja on juridisesti vahvahko pohja jatkositoumuksille. Kehitysmaille Kiotosta on tullut elämää suurempi kysymys, joten toinen sitoumuskausi on ehto niiden saamiselle mukaan tulevaan ilmastosopuun.

Toiseksi Dohassa pitää edetä uuden, koko maailman kattavan ilmastosopimuksen valmistelussa. Sopimuksen on tarkoitus tulla voimaan 2020, ja se pitää saada neuvoteltua valmiiksi vuonna 2015.

Erimielisyydet sopimuksen sisällöstä ovat vielä suuria. Durbanissa viime vuonna valmistelua saatiin pitkän väännön jälkeen viitoitettua vain toteamalla, että tavoitteena on ”kehittää pöytäkirja, muu laillinen instrumentti tai sovittu lopputulos, jolla on laillista vaikutusta”.

Dohassa haetaan alustavaa hahmoa sopimuksen sisällölle. Vähimmillään pitää saada askelmerkit neuvottelujen jatkosta ensi vuonna.

Jotta lämpeneminen voidaan rajoittaa vielä jotenkuten siedettävään kahteen asteeseen, pitää sekä teollisuus- että kehitysmaiden kiristää tahtia huomattavasti. Siksi kolmanneksi Dohassa pitää edetä päästörajoitusten tiukentamisessa.

Tahdin kiristämiseen on monta konstia. Maiden nykyisiä päästötavoitteita pitää tiukentaa, uusien maiden (esim. isäntämaa Qatar) pitää asettaa tavoitteita ja kansallisten tavoitteiden rinnalle pitää kehittää uusia keinoja leikata päästöjä kansainvälisellä yhteistyöllä.

Edistys ensimmäisellä kokousviikolla on ollut vaatimatonta. Vähitellen Qatariin saapuvien ministerien on huolehdittava siitä, ettei Doha jää välikokoukseksi.

Yhtään kokousta ei ole varaa hukata. Dohasta ei vielä saada uutta ilmastosopimusta, mutta ministerit voivat nytkin ottaa isoja askelia sitä kohti.

Oras Tynkkynen