To 24.1.
Ensimmäinen matkapäiväni alkoi kärttyisästi. Yhdeksän aikaan aamulla soitti eläkeläismies, jonka mukaan päästöjen vähentäminen suistaa Suomen kivikaudelle.

Miehen mielestä on myös merkittävä yhteiskunnallinen vääryys, että neljännesmiljoonan perinnöstä joutuu maksamaan veroa. Vedin puolituntisen puhelun yhteen toteamalla, että olemme kaikesta eri mieltä.

Päivän mittaan pakkasin loppuun ja kävin kämppiksen kanssa syömässä. Kuuden aikoihin hyppäsin junaan ja lähdin matkaan.

Ai minne? Turusta laivalle ja edelleen junalla Ruotsin ja Saksan halki. Viikonlopun ajattelin lomailla Amsterdamissa.

Alkuviikon teen töitä Berliinissä ja Potsdamissa, ja keskiviikko ja torstai vierähtävät Budapestissa. Perjantaina käyn vielä Bonnissa ennen paluumatkaa.

Saksassa tapaan ihmisiä mm. ympäristöministeriöstä ja liittokanslerinvirastosta, tutkimuslaitoksista sekä YK:n ilmastosopimuksen sihteeristöstä. Unkarissa puhun seminaarissa ja tapaan mm. Unkarin presidentin, ympäristöministerin ja parlamentin ympäristövaliokunnan puheenjohtajan.

Junassa Turkuun kirjoitin esitystäni Budapestiin ja luin sähköpostia. Laivalla kävin syömässä ja ostin evääksi suklaalevyn. Sängyssä luin Ny Tidejä.

Pe 25.1.
Ruotsinlaivojen oveenkoputtelijoille pitäisi pikaisesti etsiä korvaavia töitä.

Satamasta kävelin Slusseniin. Huristelin hiljaisella ja nopealla metrolla moikkaamaan kaveria Liljeholmeniin. Asemat olivat selkeitä ja metro ulkopuolisellekin helppo käyttää.

Liljeholmenin asemalta oli tavallisesti suora hissi korkealle Nybohovsbackenille. Rakennustöiden takia hissi oli poissa käytöstä – ja hissiä korvaamaan oli järjestetty bussi! Tukholmassa joukkoliikenteen matkustajien palvelemisessa mennään välillä todella pitkälle.

HKL:llä olisi opittavaa. Rahallekin tietysti olisi käyttöä.

Kaverin luota lähdin kävelemään keskustaan. Istahdin kahvilaan lukemaan Svenska Dagbladetia ja odottelemaan viereisen kurdilaisen luomukasvisravintolan (!) aukeamista. Ruoka oli hyvää.

Tihkuisella ja kolealla matkalla ostin kaksi kravattia kirkon ylläpitämältä kirpputorilta. Tuulikaapissa jaettiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen QX-ilmaisjakelulehteä, jonka kansijuttu käsitteli itsetyydytystä. Minun on vaikeahko kuvitella samaa Suomessa.

Asemalla kävin unisex-vessassa ja sijoitin 19 kruunua tunnin internetaikaan. Ostin evääksi Reilun kaupan suklaata, luomumehua ja lehtiä.

Tyypillisellä matkatuurillani edeltävät junat olivat järjestään yli puoli tuntia myöhässä. Oman junanikin lähtö myöhästyi 25 minuuttia, mikä ei luvannut hyvää jatkoyhteyksien kannalta. Otin junassa pitkät torkut.

Olimme Malmössä puoli tuntia aikataulusta jäljessä. Juoksin matkalaukku kourassa seuraavalle junalle, joka tosin sekin lähti myöhässä. Kaiken huipuksi juna juuttui lentokentälle pitkäksi aikaa.

Lopulta olin Kööpenhaminassa yli vartti yöjunani lähtöajan jälkeen. Viimeisenä epätoivoisena yrityksenä juoksin vielä katsomaan, olisiko sekin juna ollut riittävästi myöhässä. Ei ollut.

Lipputoimistossa selvittelin korvaavia junayhteyksiä. Olisin päässyt lähtemään Amsterdamiin vielä saman päivän aikana, jos olisin ollut valmis odottelemaan junia viitisen tuntia keskellä yötä usealla eri asemalla. Ei oikein houkuttanut.

Päätin siis jäädä Kööpenhaminaan yöksi ja unohtaa Hollannin. Jos olisin lähtenyt Amsterdamiin vasta aamulla, olisin ehtinyt olla perillä alle vuorokauden. Ei oikein sen arvoista.

Varasin aamuksi junan suoraan Berliiniin, jonne olin alun perin suunnitellut jatkavani Amsterdamista. Ainakin ehtisin olla Berliinissä kokonaisen päivän ennen matkan työosion alkamista.

Päivän hyvä uutinen oli se, että Tanskan rautatiefirma DSB maksoi hotellin. Tämä siitä huolimatta, ettei myöhästyminen edes ollut sen vaan Ruotsin SJ:n syy.

Ostin asemalta patongin ja vuodatin nettipisteessä karmeaa matkakarmaani ystäville mesessä. Vieressä kaksi juoppoa poltti tupakkaa ja pelasi backgammonia verkossa.

La 26.1.
Pika-aamiaisen jälkeen kävelin sateessa asemalle. Junassa oli hyvin tilaa. Lautalle asti luin sähköpostia ja Ny Tidejä.

Merellä ilma ja vesi velloivat harmaina. Arvelin, etteivät lautan Trucker- ja Stakes & Seafood -ravintolat välttämättä tarjoaisi mittavaa valikoimaa kasvisruokaa.

Ny Tidien loputtua valmistelin esitystäni. Ikkunoista näkyi seitsemän tunnin junamatkan aikana satoja tuulimyllyjä.

Berliinin uusi päärautatieasema on komea. Ostin S-bahn-lipun Zoo-asemalle (1,2 euroa!) ja kävelin loppumatkan hotellille.

Illalla kävin vanhan ystävän kanssa syömässä. Iso ja herkullinen tofuateria thaimaalaisessa ravintolassa maksoi kaikki 6,5 euroa, vaikka annokseen sisältyi vielä salaatti ja jälkijuoma.

Helsingissä sama ruoka olisi maksanut helposti tuplasti niin paljon. Berliini on parhaimmillaan huomattavan halpa kaupunki.

Hyvän ruoan äärellä puhuimme lähinnä pahoista asioista kuten globalisaation halpamaihin siirtämistä työpaikoista, sukupuolitaudeista ja ympäristöä säästävien valintojen vaikeudesta. Ystäväni oli huolissaan Saksaa yleensäkin kuohuttaneesta satunnaisesta väkivallasta.

Su 27.1.
Heräsin turhan varhain. Luin tuoreita juttuja ilmastotutkijoiden ylläpitämästä maanmainiosta RealClimatesta. Keksin lähteä kävelylle etsimään ruokaa.

Ajatus oli muuten mainio, mutta sää oli esterihenkinen. Tuuli riepotteli sateenvarjoa ja sade vihmoi vaatteet märiksi. Sateinen Berliini sunnuntaiaamuna näytti hylätyltä ja kolealta.

Kierrettyäni parin kilometrin ympyrän olin takaisin hotellilla, tosin märkänä ja entistäkin nälkäisempänä. Toiselta ilmansuunnalta onneksi löytyi intialainen ravintola, jonka päivän ensimmäinen asiakas olin.

Hotellissa sammuin viiman tainnuttamana mahani viereen. Illan luin sähköpostia, kirjoitin esitystä ja valmistelin työviikkoa.

Jossain vaiheessa hoksasin, että joka kerroksessa on lämminjuoma-automaatti. Käytin päivän mittaan kolme kertakäyttökuppia, koska automaatti antoi joka kerta uuden kupin. Suosikkini oli sitruunatee, jota vielä terästin sitruunatiivisteellä.

Ma 28.1.
Aamulla lähetystön työntekijä nouti minut hotellin aulasta ja vei taksilla Alexanderplatzin laidalle ympäristöministeriöön. Keskustelimme ajankohtaisesta EU:n ilmasto- ja energiapaketista sekä Saksan ilmasto- ja energiaohjelmasta.

Ministeriöstä painotettiin samaa, minkä olin kuullut aiemmin ja tulin kuulemaan vielä myöhemmin: ratkaiseva edistyksen edellytys oli liittokansleri Angela Merkelin omistautuminen ilmastonsuojelulle. Oli myös kiinnostavaa huomata, että Saksassa ympäristöministeriö on suhteessa elinkeinoministeriöön vahvempi kuin Suomessa.

Tapaamisen jälkeen kävelimme ikuiseksi rakennustyömaaksi muuttuneelta Alexanderplatzilta Berliinin maamerkin, tv-tornin, ohi Friedrichstraßelle. Siellä saattajani opasti minut oikealle ilmansuunnalle ja jatkoi matkaansa.

Edellisenä päivänä olin kuvitellut, että Berliinin tyhjyys johtui sunnuntaista. Maanantaina tajusin, että se johtuu Berliinistä.

Kaupungin rapiat kolme miljoonaa asukasta on levittäytynyt valtavalle alueelle, jonka laidasta laitaan kulkee pari tuntia. Sekä äärioikeistolainen että -vasemmistolainen hirmuvalta tuottivat pompöösiä kaupunkirakennetta ja pienen kansalaisen hiljaiseksi vetäviä valtaväyliä. On pieni ihme, että näin harvaan asutussa suurkaupungissa joukkoliikenne toimii niin erinomaisesti.

Kävelin Friedrichstraßea Die Tageszeitungin alakertaan, jossa minun piti tavata lehden toimittaja. Koska tapaamispaikaksi sovittu ravintola oli kuitenkin kiinni, menin kadun toiselle puolelle odottelemaan ja syömään sushia. Paikan makit olivat ehkä maailman pienimmät.

TAZin toimittaja kävi kimppuuni kuin yleinen syyttäjä. Hän tivasi minulta syitä sille, miksi Suomessa ei satsata energiatehokkuuteen vaan ydinvoimaan. Parhaani mukaan yritin avata menneisyyden energiapolitiikkaa, vaikka se on minustakin ollut irrationaalista ja lyhytnäköistä.

Haastattelusta kävelin pari kilometriä muurin jäänteiden ohi joen rannalle. Matkalla ostin kämppikselle tuliaiseksi tv-tornin muotoisen piparkakkumuotin.

Muurin kupeessa – niin kuin monin paikoin muuallakin Berliinissä – oli muistutuksia juutalaisten joukkotuhosta. Tauluissa kerrottiin Himmlerin julmuuksista ja Nürnbergin oikeudenkäynnistä. Arvostan saksalaisten yritystä tulla sinuiksi traagisen menneisyytensä kanssa.

Joen rannalla vierailin toisen lähetystön työntekijän kanssa Saksan liittohallitusta globaaliasioissa opastavassa tiedeneuvostossa WBGU:ssa. Neuvoston vahvuuksia ovat sen itsenäisyys, monitieteisyys ja kohtuullinen rahoitus.

WBGU julkaisee perusteellisia raportteja suosituksineen. Tuorein raportti käsittelee ilmastonmuutosta turvallisuusuhkana, seuraava biomassan käyttöä. Hallituksen pitää antaa raportteihin vastaus, joten ehdotukset eivät jäää roikkumaan ilmaan.

Pääsihteeri kehui neuvostoon esittäneen ensimmäisenä jo vuonna 1995 sittemmin yleisesti hyväksytyn tavoitteen rajoittaa lämpeneminen kahteen asteeseen. Hän myös ylisti Suomen kesää ja melomismahdollisuuksia.

Kävelin vielä WBGU:sta takaisin Friedrichstraßelle levykauppaan. Elektronisen musiikin osastolla keski-ikäinen mies kyseli popahtavia lahjavinkkejä. Suosittelin mm. Chemical Brothersia ja Daft Punkia.

Ihmettelin aikani, miksi orkesterimusiikkia oli niin niukalti tarjolla. Sitten tajusin, että sille oli varattu koko kellarikierros.

Alakerrassa taas pähkin, miten Beethovenia ja Bachia riitti hyllykaupalla, mutta Cagen ja Pärtin kaltaisia modernin musiikin säveltäjiä ei ollut levyllistäkään. Lopulta hoksasin, että nykymusiikille oli kokonaan oma osio.

Mainiota oli myös se, että levyjä sai koekuunnella vapaasti. Lopulta mukaan tarttui Prefuse 73:n kaksoislevy, Beastie Boysin kokoelma, Steve Reichin Drumming (kahdella levyllä) ja John Adamsin On the Transmigration of Souls.

Koska olin päivän mittaan kävellyt reippaasti toista kymmentä kilometriä, siirryin saaliineni metroon. Melko näppärällä kyydillä pääsin kivenheiton päähän hotellista.

Illalla kävin vielä uudelleen ystäväni kanssa päivällisellä samassa thairavintolassa. Tällä kertaa ruokavalinta ei ollut yhtä onnistunut, mutta keskustelimme sentään enemmän mahdollisuuksista kuin uhkista.

Ti 29.1.
Aamulla ilmastoasioita lähetystössä seuraava Petri Hakkarainen haki minut aamiaistapaamiseen kehoni mielestä vähän liian varhain. Tosin en kehdannut ruikuttaa sen jälkeen, kun kuulin vieraamme tulleen tapaamiseen suoraan Washingtonin-lennolta.

Olin kuullut Ökö-Institutin Felix Matthesia aiemminkin mm. Montrealissa ja Brysselissä. Pohjoismaiden yhteisessä lähetystössä muistin taas, miten terävä ajattelija hän on.

Matthes onnistui selittämään muutamalla virkkeellä, miten päästöoikeuksien huutokauppa vaikuttaa eri tavoin vapailla ja säännellyillä sähkömarkkinoilla. Samoin hän avasi sitä, miten päästöikeuksien hinta vaikuttaa riippuen siitä, onko marginaalisähkö tuotettu kivihiilellä vai maakaasulla.

Matthesin osaamisen takia myös hänen kiistanalaisia näkemyksiään kuunteli mielellään. Hänen mielestään valtioiden pitäisi tukea hiilen talteenottoa ja varastointia sekä siihen liittyvää infrastruktuuria julkisin varoin. Mahdolliset päästökaupan kilpailukykyongelmat pitäisi ratkaista yliallokoinnin tai rajatullien sijaan suorilla valtiontuilla.

Kävelymatkan päässä Wuppertal Institutissa tapasimme kansainvälistä ilmastopolitiikkaa aikojen alusta seuranneen Herman Ottin. Vihreissä viime aikoina aktivoitunut ympäristöasiantuntija puolusti normiohjausta muodikkaan taloudellisen ohjauksen rinnalla (tai jopa sijaan).

Ott myös maalaili linjoja isolla pensselillä. Jos Goren mukaisesti meillä on planeetanlaajuinen hätätila, tarvitsemme hätätoimia. Meidän pitää varautua tilanteeseen, jossa pitää päästä negatiivisiin päästöihin. Ilmasto nousee uuden globaalin politiikan (tai Willy Brandtin sanoin maailman sisäpolitiikan) keskiöön.

Koska palaveri liittokanslerin virastossa oli peruuntunut sairauden takia, meillä oli ylellisesti aikaa kävellä lounastapaamiseen. Matkalla join kaakaon ja lähetin alustukseni tulostettavaksi.

Lounaalle Petri oli kutsunut kollegansa Japanin, Ison-Britannian ja Tanskan lähetystöistä sekä edustajan ympäristöministeriöstä. Liittokanslerien kuvien vahtiessa meitä seiniltä puhuimme valmistautumisesta Kööpenhaminan ilmastokokoukseen ja siitä, miten diplomatia voitaisiin paremmin valjastaa tukemaan neuvotteluja.

Ympäristöministeriön edustaja vakuutti paitsi suvereenilla osaamisellaan, myös suorapuheisuudellaan. Japanin lähetystön edustaja innostui suuresti japaninkielisestä käyntikortistani ja muutamasta japanin sanasta. Subarashii!

Lounaalta suurlähettiläs René Nyberg haki meidät autolla Potsdamiin. Matkalla hän kertoi pitkän litanian anekdootteja Saksan lähi- ja vähän kaukaisemmastakin historiasta. Lähettilyys taitaa edellyttää elävää kiinnostusta kohdemaan historiaan.

Historia oli vahvasti läsnä myös maineikkaassa Potsdam Institute for Climate Researchissä eli tuttavallisemmin PIKissä. Hans Joachim Schellnhuber kertoi tyynesti, kuinka Albert Einstein oli ratkonut suhteellisuusteoriaan liittyviä pulmia samoissa kauniissa tiloissa.

Schellnhuber ei itsekään ole kuka tahansa tutkija. Paitsi PIKin johtaja, hän toimi myös Merkelin neuvonantajana ja ainoana WBGU:ssa alusta asti istuneena jäsenenä.

Polveilevassa puheessaan Schellnhuber tiputteli niin nobelistien tapaamisia kuin alustuksia Siemensin hallitukselle. Hänen teki mieli paljastaa myös, miten Bush taipui hyväksymään Heiligendammin G8-kokouksen ilmastolausuman, mutta malttoi mielensä.

Tunnustan olevani lapsenomaisen innostunut päästessäni tapaamaan ilmastotieteen ja -politiikan jättiläisiä. Goren ja Pachaurin puheita olen kuullut jo useita, ja olen nähnyt livenä myös IPCC:n aiemmat puheenjohtajat, Bob Watsonin ja Bert Bolinin.

Kaksi päivää Berliinissä olivat kokonaisuutena onnistuneita. Vetää nöyräksi tavata ihmisiä, jotka ovat tehneet ilmastoasioiden parissa töitä vuosikymmenet ja kykenevät muutamassa lauseessa esittämään oivaltavan synteesin siitä, mistä kiikastaa ja mitä pitää tehdä.

Merkille pantavaa oli myös se, että kaikki tapaamamme saksalaiset puhuivat ensiluokkaista englantia. Tämä ei toki sinänsä ole ihme, sillä tapasimme valikoitunutta eliittiä. Jos he eivät opettaneet Oxfordissa, Tyndallissa tai MIT:ssä, he neuvottelivat päivätöikseen kansainvälisiä sopimuksia.

Potsdamin asemalta Petri ja minä jatkoimme paikallisjunalla Berliiniin. Siellä tiemme erkanivat ja hyppäsin sushieväiden kanssa Prahan-junaan. Matkalla viimeistelin esitykseni ja luin sähköpostia.

Luin loppuun myös Scientific Americanin. Kansijuttu oli rohkaiseva: vuonna 2050 Yhdysvallat voisi tuottaa 2/3 sähköstään yksinomaan aurinkoenergialla. Ja tämä, vaikka oletetaan teknologian kehittyvän maltillisesti vuoteen 2020 eikä lainkaan sen jälkeen. Ja vaikka energiankulutus jatkaisi kasvuaan vielä puoli vuosisataa.

Lehdessä toki todettiin, ettei tämä olisi ilmaista. Valtion pitäisi satsata teknologiaan vuosikymmenien varrella yhteensä 420 miljardia dollaria. Se on paljon rahaa, mutta kuitenkin vähemmän kuin esimerkiksi Yhdysvaltain maataloustuet.

Ennen kaikkea hyödyt ylittäisivät kustannukset selvästi. Alkuinvestoinnin jälkeen aurinko tuottaisi energiaa ilman polttoainekuluja. Hiilipäästöt putoaisivat kolmannekseen ja öljyn tuonti voitaisiin lähes lopettaa.

Prahan nuhruisella asemalla en löytänyt paikkaa, jossa olisi voinut maksaa kortilla. Sain kuitenkin ostettua kasvisleivän euroilla.

Siistissä yöjunassa ihmettelin, miten saisin hilattua itseni ilman tikkaita ylimmälle pedille. Konduktööri kertoi, että olisin hytissä yksin. Sain siis nukkua lippuun merkityn yläpedin sijaan alapedillä.

Ke 30.1.
Juna saapui Budapestiin himpun verran myöhässä. Entinen kollegani ja nykyinen Suomen Budapestin-suurlähettiläs Jari Vilén oli auton kanssa vastassa.

Kuljettaja ajoi meidät Aalto-henkiseen lähetystöön. Siistiydyin lähetystön trooppisen kuumassa vierasasunnossa. Väänsin pattereita pienemmälle.

Aamiaisella seuraamme liittyi entinen työhuonenaapurini ja nykyinen Jarin vaimo Janina. Kävimme läpi päivän ohjelmaa. Leijonanosan päivästä vei lähetystön yhdessä Finpron kanssa järjestämä ilmastoseminaari.

Omassa puheenvuorossani seminaarissa painotin, ettei yleisesti ole vielä tiedostettu sen paremmin ilmastonmuutoksen täyttä vakavuutta kuin päästöjen vähentämisen tarjoamia mahdollisuuksiakaan.

Unkarin ilmastopolitiikasta alusti minulle järjestökuvioista aiemmin tuttu József Feiler, joka nykyään työskentelee ympäristöministeriössä. Maassa laaditaan erikseen niin ilmasto-, energia-, uusiutuva- kuin energiatehokkuusstrategiat.

Osa kaavailluista toimenpiteistä kuten rakentamismääräysten tarkistaminen on Suomellekin tuttua. Osa kuten siirtyminen Euroopassa laajalti käytetyistä syöttötariffeista vihreisiin sertifikaatteihin, tuntuu nurinkuriselta.

Maan ilmastopolitiikan suurin haaste on liikenne. Unkari on yksi vähiten autoistuneista ja alhaisimman liikennesuoritteen maista Euroopassa, joten kasvunvaraa riittää. Muutamassa vuodessa liikenteen päästöt ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja.

Kahvitauolla jututtajia riitti. Minua pyydettiin puhumaan kahteen muuhun tilaisuuteen Unkarissa. Myöhemmin minua houkuteltiin myös Romaniaan.

Seminaarin toisessa osiossa kuultiin päästömarkkinoista ja puhtaasta teknologiasta. Keskustelussa yritin ansaita matkarahojani kertomalla esimerkkejä Suomen ilmastopolitiikasta.

Lähetystön tarjoamalla lounaalla annoin kaksi haastattelua. Ensin Budapest Business Journalin toimittaja kyseli päästökaupasta, sitten verkkolehden tekijä jututti yleisesti ilmastopolitiikasta.

Syömisen jälkeen etenimme loogisesti prosessin toiseen päähän eli jätevedenpuhdistamolle. Budapestissa rakennetaan EU:n tuella satojen miljoonien eurojen vedenpuhdistamoa.

Vielä joitakin vuosia sitten noin puolet runsaan 1,5 miljoonan asukkaan Budapestin jätevesistä laskettiin Tonavaan puhdistamattomina. Puhdistamon valmistuttua tämä brutaali käytäntö lakkaa lähes kokonaan. Jätevedet puhdistetaan suljetuissa halleissa, ja poistoilma käsitellään hajuhaittojen minimoimiseksi.

Hankkeessa vaikuttavaa on paitsi silkka koko – se on EU:n suurin rakennerahastoista tuettu ympäristöhanke – myös sen toteutus. Melkein kaikista muista suurista rakennushankkeista poiketen kun puhdistamo on alittamassa budjettinsa.

Kävimme vielä hehtaarien kokoisen puhdistamoalueen laidalla päivittelemässä nostokurkien hallitsemaa näkymää. Sitten palasimme lähetystölle. Otin torkut työvaatteet päällä.

Vilénien residenssissä iltapalalla katsoimme satelliitin välityksellä Suomen uutisia. Kotimassa seksuaalinen häirintä puhutti edelleen. Juttua oli myös ruuhkamaksuista ja Ilkka Kanervan syntymäpäivistä.

Iltapalan jälkeen vetäydyin huoneeseen tekemään töitä. Drummingin säestämänä vastasin Akavalaisen kysymyksiin ja kirjoitin jutun Tynkkysten sukuseuran lehteen.

To 31.1.
Pakkasin tavarat valmiiksi ja söin jälleen aamiaista Vilénien seurassa. Sitten lähdimmekin kohti kaupungin laella sijaitsevaa presidentinlinnaa.

Vaikka Unkarin presidentti László Sólyom on välitön ja sympaattinen mies, menee protokolla edelle. Kansanedustajana ja valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana en sijoitu arvohierarkiassa riittävän korkealle, joten hän ei voinut virallisesti “tavata” minua.

Sen sijaan presidentti “sattui paikalle” juuri samaan aikaan, kun olimme tapaamassa hänen esikuntaansa. Kuinka kätevää! Puhuimme Unkarin tulevaisuusvaltuutetusta ja maidemme välisestä yhteistyöstä.

Tulevaisuusvaltuutetun tehtävä on valvoa tulevien sukupolvien oikeuksien toteutumista. Maltalta (ja olettaisin myös Israelista) alun perin lähtenyt idea meni presidentin aloitteesta läpi, ja parlamentin odotetaan hyväksyvän valtuutetun nimen lähiaikoina.

Unkarin mallissa valtuutetulla on poikkeuksellisen laajat oikeudet. Joissakin tapauksissa hän voisi vaatia lainvoimaisten päätösten toimeenpanon keskeyttämistä. Näin raju malli tuskin soveltuisi Suomeen, mutta muuten valtuutettua kannattaa harkita myös meillä.

Kaksimetrisen ympäristöministerin Gábor Fodorin tapaaminen oli lämminhenkinen. Hänen virkamiespäällystakkinsa tosin vaikutti, hmm, hieman vähemmän lämminhenkiseltä.

Puhuimme erityisesti komission ilmasto- ja energiapaketista. Ministeri oli siihen tyytyväinen. Lähettiläs keskustelutti ministeriemme tulevien tapaamisten ajankohdista ja sisällöistä.

Lounaalle palasimme lähetystöön. Seuraksi saimme neljä ihmistä paikallisista ympäristöjärjestöistä. Linssien ja risoton äärellä puhuimme unkarilaisesta ympäristöliikkeestä ja maittemme ympäristöpolitiikasta.

Kaikki vieraat olivat teräviä ja asiantuntevia, mutta henkilönä vaikuttavin oli Unkarin ympäristönsuojelun isäksi kutsuttu professori István Láng. Harmaahapsinen herra oli istunut aikoinaan uraauurtavassa Brundtlandin komissiossakin.

Lounaan jälkeen vierailimme parlamentin ympäristövaliokunnassa. Keskustelussa ei päästy järin syvälle sisältöön. Yritin olla näkyvästi huvittumatta seinällä olevasta kuvagalleriasta, jonka miehistä osalla naamakarvoitus oli täysin riistäytynyt hallinnasta.

Valiokunnasta meidän kuljetettiin autolla pari sataa metriä varsinaiseen parlamenttirakennukseen, vaikka kävellen olisimme olleet perillä yhtä nopeasti. Opas antoi meille esittelyn, joka tuli kuin nauhalta.

Unkarin parlamenttirakennus on maailman neljänneksi suurin Ison-Britannian, Yhdysvaltain ja Saksan parlamenttien jälkeen. Se on varmasti myös maailman kauneimpia.

Sisällä säilytettiin alkuperäistä kruunua ja oheistarvikkeita, joita vahti kaksi hassuihin vihreisiin nuttuihin pukeutunutta sotilasta. Lehtikultaa oli joka puolella. Yritin kuvitella, millaista olisi olla parlamentin talonmies.

Viimeinen ohjelmanumero Budapestissa oli vierailu talousministeriön energiaosastossa. Sympaattinen herrasmies avasi Venäjän maakaasusta riippuvaisen Unkarin energiaturvallisuuteen liittyviä haasteita. Hänkään ei vaikuttanut olevan erityisen huolissaan EU:n ilmasto- ja uusiutuvavelvoitteista.

Talousministeriöstä sain kyydin rautatieasemalle. Hyvästelin Vilénit ja lähetystön avuliaan väen. Junassa Wieniin luin sähköpostia ja kävin syömässä ravintolavaunussa.

Wienin asemalla ostin eväitä. Yöjunassa sain taas oman hytin. Kirjoittelin hieman matkapäiväkirjaa ennen nukkumaanmenoa. Konduktööri oli pirteä ja iloinen.

Pe 1.2.
Sain taas aamiaisen hyttiin. Petri lähetystöstä oli Bonnissa asemalla vastassa. Laitoimme perässä raahattavan laukkuni säilöön ja otimme raidelaitteen YK-kampuksen lähelle. Loppumatkan kävelimme.

Päivän ensimmäiset tapaamiset olivat YK:n ilmastosopimuksen sihteeristössä. Ensin kyselimme suhdetoiminnasta vastaavalta henkilöltä organisatorisia kysymyksiä (ja vähän juoruja Balin kokouksen kulissien takaa).

Sitten jututimme toista sihteeristön ihmistä neuvottelutilanteesta. Hän muistutti, että tehokasta neuvotteluaikaa on käytännössä vuosi, joten aika käy vähiin. Rahoituksesta olisi tärkeää saada myönteisiä signaaleja hyvissä ajoin, jotta muissa asioissa voitaisiin edetä.

Sihteeristön käytävillä törmäsimme sattumalta suomalaiseen harjoittelijaan. Muuten suomalaiset loistivat poissaolollaan sekä henkilöstöstä että kokousten järjestämisestä.

Sihteeristöstä jatkoimme vähän matkan päähän Saksan kehitysinstituuttiin, jonka helposti innostuva johtaja Dirk Messner istuu myös WBGU:ssa. Viestit olivat samansuuntaisia kuin edellisissä tapaamisissa: neuvottelujen onnistumisen kannalta olisi tärkeää kohentaa köyhien kehitysmaiden valmiuksia.

Lounaalla istuimme IHDP:n eli globaalin ympäristömuutoksen ihmistieteellisiä ulottuvuuksia tarkastelevan tutkimusohjelman ihmisten kanssa. Tapaamisesta jäi käteen aika vähän sen päälle, että ohjelmaan haluttaisiin Suomelta rahaa. Sienipasta oli ihan hyvää.

Matkan viimeinen työnumero oli tapaaminen ympäristö- ja kehitysjärjestö Germanwatchin täyteen ahdetussa toimistossa. Tenttasin järjestön edustajia Suomessa porua aiheuttaneen Climate Change Performance Indexin eli CCPI:n perusteista.

Toimittajat hoksasivat hieman jälkijättöisesti, että Suomi sijoittui CCPI:ssä vuosi toisensa jälkeen surkeasti. Tuoreimmassa indeksissä olemme sijalla 36 Iranin ja Valko-Venäjän välissä. Ruotsi on ykkönen, Islanti kolmonen, Norja kuudentenatoista ja Tanska heti perässä sijalla 17.

Sijoitus kolahti tietysti pahasti suomalaisten kollektiivisella itsepetoksella turvotettuun itsetuntoon. Mistä heikko pärjäämisemme oikein johtuu?

CCPI:ssä käytetään kolmea pisteytysperustetta: päästötrendiä (painoarvo 50 %), päästötasoa (30 %) ja politiikkaa (20 %). Suomi sijoittuu kaikissa niissä melko tasaisen huonosti. Painotusten säätäminen ei siis olennaisesti muuttaisi sijoitusta.

Miten Suomi sitten voisi pärjätä paremmin? Samoilla kolmella perusteella. Jos otetaan ripeästi käyttöön tehokkaita keinoja ja päästöt saadaan selvään laskuun, saldomme paranee.

Sijoituksemme ei silti välttämättä kohennu helposti, sillä kaikki muutkin EU:n 27 jäsenmaata joutuvat komission patistamana ryhtymään toimiin. Meidän täytyy juosta pysyäksemme paikallaan.

Kyselin myös kommentteja Saksan ilmastopolitiikasta. Hyvien asioiden luettelo oli yllättävän pitkä. Suomessa ympäristöjärjestöiltä on tottunut kuulemaan lähinnä kritiikkiä. Johtuuko se eroista maiden politiikassa vai järjestöissä, sen jätän toisten arvioitavaksi.

Kritiikkiäkin kuitenkin riitti. On epäjohdonmukaista, että samaan aikaan kunnianhimoisten ilmastopuheiden kanssa Saksaan on suunnitteilla toista kymmentä uutta hiilivoimalaa. Maa on teollisuuden painostuksesta jarruttanut EU:n sisällä autojen päästörajoituksia.

Syötyäni omenapiirakan palan kävelin keskustaan. Koska junan lähtöön oli yllin kyllin aikaa, ajattelin etsiä paikan, jossa pääsisi verkkoon.

Helpommin sanottu kuin tehty. Turisti-infosta sain listan wlan-kahviloista. Ensimmäisessä verkko ei toiminut, ei myöskään toisessa. Kolmatta paikkaa en löytänyt. Neljännessä verkko kyllä toimi sinänsä, mutta en ollut päästä kirjautumaan sisälle.

Lopulta sekin onnistui. Söin tomaattikeiton.

Hain pakaasin asemalta ja hyppäsin Kölniin menevään junaan. Koska yöjunan lähtöön oli vielä tunteja, koetin tappaa aikaa asemalla. Luin sähköpostia, kirjoitin kortteja ja söin iltapalaa.

Kölnissä vietettiin juhlaa, jonka punaisena lankana tuntui olevan sekoittaa pää alkoholilla ja pukeutua hassusti. Aseman käytävillä velloi viikinkejä, lääkäreitä, eläimiä, tynnyreitä, vankeja, vampyyrejä, cowboyta, merirosvoja ja pellejä – siis tarkoitan pelleiksi pukeutuneita. Olipa joukossa yksi zorrokin.

Syödessäni iltapastaa käytävän toiselta puolelta pubista raikui saksalaista konehumppaa ja tasotonta poppia. Välillä humalainen mies innostui taputtamaan tahtia kertosäkeiden kohdalla.

Toki juhlaan ei riittänyt se, että näytti nololta; monet myös pyrkivät käyttäytymään nolosti. Päihtynyt mölyapinalauma oli kuin voitetun jääkiekko-ottelun jäljiltä.

La 2.2.
Olin ajatellut sanoa, että DB:n konduktöörit olivat häkellyttävän mukavia ja palveluhenkisiä. Sitten aamulla vastaan tuli viiksekäs mörökölli, joka ei suostunut puhumaan englantia.

Aamiaisella luin edellisenä päivänä saamiani papereita. Germanwatchin esitteessä järjestön toimintalinja kuvattiin napakasti: “cooperation when possible, confrontation when necessary”. Voiko sen paremmin sanoa.

Päivän junat olivat myöhässä, mutta eivät kohtalokkaasti. Junassa Malmöstä Tukholmaan tilasin verkkoyhteyden. Yhteys toimi mainiosti, vaikka X2000 päästeli välillä pari sataa kilometriä tunnissa.

Sähköpostin lisäksi viimeistelin matkan työraportin ja kirjoittelin päiväkirjaa. Söin kasvislasagnen ja luin Re:publicista jutun radikaaleista ilmastoaktivisteista.

Tukholmassa minulla oli taas tuntikaupalla luppoaikaa. Raahasin itseni ja laukkuni kaupungille pyörimään päämäärättömästi. Silmäilin kenkiä ja designliikkeen tavaroita.

Kohtalokseni koitui sama turma kuin Berliinissä: levykauppa. Ostin 18 levyä mm. Adamsia, Bryarsia, Pärtiä ja Reichia. Määrään nähden hinta oli kohtuullinen, vajaat tuhat kruunua.

Tuorepuristetun appelsiinimehun piristämänä päivitin päiväkirjan ajan tasalle ja lähdin uhmaamaan tuiskua. Laukun rullaaminen tuoreessa lumessa kävi liikunnasta.

Laivan hytissä luin Ordfrontin loppuun. Uusimpaan numeroon Markku Vuorio oli kirjoittanut kiusaannuttavan propagandistisen ja älyllisesti laiskan jutun Tehyn työtaistelusta.

Su 3.2.
Oveenkoputtelija kävi ystävällisesti herättelemässä taas 1,5 tuntia ennen laivan saapumista. Minulla menee itseni tempaisemisessa sängystä laivan ovelle n. 10 minuuttia, joten turvaväliä jäi kohtuulliset 80 minuuttia.

Kotona Tampereella olin ennen puoltapäivää. Purin laukkuni ja aloin miettiä matkan saldoa.

Puoleentoista viikkoon mahtui paljon istumista junassa, mutta myös pari kymmentä kiinnostavaa tapaamista. Sain tutustua moniin Euroopan johtavista tutkimuslaitoksista ja alustaa seminaarissa Budapestissa. Tapasin niin Unkarin presidentin kuin Saksan liittokanslerin ilmastoneuvonantajankin.

Päiväkirja on paikallaan päättää kiitoksiin. Kiitos siis kaikille matkalla tapaamilleni ihmisille ja lähetystöissä järjestelyihin osallistuneille. Erityiskiitokset Viléneille, Suomessa matkaa säätäneelle avustajalleni Anskulle ja Hakkaraisen Petrille Berliinin-lähetystöstä.