Julkaistu Terveyden edistämisen keskuksen Promo-lehdessä #52
Lihavuus on osittain yhteiskunnallisesti synnytettyä. Siksi ratkaisuja lihavuuteen tulee hakea myös politiikan muuttamisesta.
Vaikka lihavuuden roolista itsenäisenä riskitekijänä kiistellään, pidetään sen yleistymistä laajalti kansanterveydellisenä ongelmana. Lihavuus heikentää ihmisten elämänlaatua ja aiheuttaa kustannuksia yhteiskunnalle.
Perinteisesti lihavuutta on selitetty yksilön valinnoilla. Ylipaino syntyy, kun yksilö syö liikaa ja liikkuu liian vähän.
Tasan eivät kuitenkaan käy onnenlahjat. Kuudenneksella suomalaisista on kaksi lihavuudelle altistavaa geenimuunnosta. He painavat keskimäärin yli kolme kiloa enemmän kuin ihmiset, joilta muunnokset puuttuvat.
Kuvaa täydentävät kulttuuriset tekijät. Esimerkiksi Nigerissä naisten lihavuutta ihannoidaan. Monissa läntisissä teollisuusmaissa valtakulttuuri taas on ajoittain suorastaan lipofobinen eli rasvakammoinen.
Yksilön valinnat, perimä ja kulttuuri selittävät kaikki osaltaan lihavuuseroja. Lihavuus on kuitenkin myös yhteiskunnallisesti synnytettyä.
Kolme lihavuuden synnyttämisen mekanismia
Lihavuus on yleisempää vähiten koulutetuilla ja pienituloisilla. Erityisesti naisilla ylipaino on yhteydessä taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin.
Ylipainoiset korkeakoulutetut naiset tienaavat suomalaistutkimuksen mukaan 30 % vähemmän kuin hoikat kollegansa. Pääosin kausaliteetti taitaa kuitenkin mennä niinpäin, että pienituloiset ja heikosti koulutetut lihovat todennäköisemmin.
Tällä oletuksella vähäosaisuutta ylläpitävän politiikan voidaan katsoa myös tuottavan lihavuutta. Vastaavasti alimpien desiilien koulutus- ja tulotason nostaminen voisi vähentää lihavuutta.
Yhden arvion mukaan maailman elintarviketeollisuus käyttää vuosittain mainontaan 40 miljardia dollaria. Iso osa miljardeista menee lihottavien ruokien ja juomien markkinoimiseen.
Yritykset päättävät liiketaloudellisin perustein, millaiseen mainontaan ne satsaavat. Poliittinen kysymys on se, mitä kuluttajille saa tuotteista väittää – ja mitä päinvastoin pitää kertoa.
Merkittävimpiä tapoja synnyttää lihavuutta ovat kuitenkin yhdyskuntasuunnittelu ja liikennepolitiikka. Jotkut tutkijat puhuvat obesogeenisestä eli lihavuutta synnyttävästä ympäristöstä. Mitä vaikeampaa ja epämiellyttävämpää liikkuminen on, sitä vähemmän ihmiset liikkuvat.
Yhdysvaltalaistutkimusten mukaan kävelylle suotuisien alueiden asukkaat kävelevät tuplasti niin paljon kuin ihmiset, joiden asuinalueet ovat kävelylle vihamielisiä. Myös tiheillä ja eri toimintoja (esim. asuminen ja palvelut) yhdistävillä alueilla liikutaan lihasvoimin enemmän. Itävaltalaisten laskelmien mukaan viehättävässä kaupunkiympäristössä taas siedetään 70 % pidemmät kävelymatkat kuin epäviihtyisässä ympäristössä.
Alueellisia eroja kevyen liikenteen suosiossa voidaan pitkälle selittää politiikalla – tai sen puutteella. Esimerkiksi Oulussa pyörällä tehdään noin viidennes matkoista, Tampereella, Espoossa ja Lahdessa vain alle kolmasosa tästä, vaikka Oulussa sentään on kylmempi ilmasto.
Politiikan on muututtava
Lihavuuden yleistyminen on siis osittain yhteiskunnallisesti synnytettyä. Yhteiskunnan pitää myös kantaa lihavuudesta osavastuu ja muuttaa politiikan suuntaa.
Sosiaali- ja terveyserojen karu laveneminen ei kuulu hyvinvointiyhteiskuntaan. Vähäväkisten lihomiseen on puututtava parantamalla koulutusta ja sosiaaliturvaa.
Kuluttajille on tarjottava riittävästi tietoa. Esimerkiksi limsapullon kylkeen voisi merkitä sokerin määrän konkreettisina kuvina (50 sokeripalaa 1,5 litrassa!). Lihottavien tuotteiden mainontaa taas tulisi säädellä nykyistä tiukemmin alkoholin ja tupakan mainonnan tapaan.
Yhdyskuntasuunnittelussa yhdyskuntarakenteen hajoaminen on pysäytettävä ja kaikkialle rakennettava riittävät kevyen liikenteen väylät. Liikennepolitiikassa tarvitaan sekä keppiä että porkkanaa. Kevyttä liikennettä on edistettävä, mutta samalla myös liikuntaa näivettävää autoilua on ohjattava ja rajoitettava.
Oras Tynkkynen
Kirjoittaja on Vihreiden kansanedustaja ja valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija.
