Politiikkaa kritisoidaan usein lyhytjänteisyydestä – ja ihan syystä. Päätöksenteossa normaalikautena voidaan pitää budjettivuotta tai vaalikautta eli tyypillisesti yhdestä neljään vuotta.
Ilmastonmuutoksen torjuminen pakottaa kuitenkin miettimään politiikan tekemisen aikajänteitä uusiksi. Päätöksenteossa on kyettävä tarkastelemaan tulevaisuutta eteenpäin vuosikymmeniä, jopa sata vuotta.
Ratkaiseva haaste on välttää hiililukkiutuma (carbon lock-in) eli kehityspolku, joka sitoo korkeaan päästötasoon pitkälle tulevaisuuteen. Jos nyt tehtävissä päätöksissä ei oteta huomioon tarvetta vuosikymmenien päästä, saatetaan päätyä kalliisiin virheratkaisuihin.
Missään tämä ei ole niin ilmeistä kuin rakentamisessa ja yhdyskuntasuunnittelussa. Tänään rakennettavat rakennukset ovat käytössä vielä 30 vuoden päästä, useimmat vielä 50 vuodenkin kuluttua. Yhdyskuntarakenne vaikuttaa vielä pitempään, jopa satoja vuosia tulevaisuuteen. Päättäjillä tulisi siis olla viisautta tehdä päätöksiä, jotka ottavat huomioon tavoitteet vuonna 2030, 2050 ja jopa 2100.
Ilmastonmuutoksen torjumiseksi myös Suomen on siirryttävä vaiheittain vähähiiliseen yhteiskuntaan. Valtioneuvoston kanslian VTT:ltä tilaaman selvityksen mukaan päästövähennystarve on meillä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä 60–85 % tai jopa enemmän. Ruotsissa puhutaan jo päästöjen leikkaamisesta käytännössä nollaan, Norjassa hiilineutraalista yhteiskunnasta vuoteen 2030 mennessä.
Mitä tämä sitten tarkoittaa konkreettisesti rakentamisessa ja yhdyskuntasuunnittelussa? Meillä ei ole varaa rakentaa vain marginaalisesti keskimääräistä tuulenpesää energiatehokkaampia rakennuksia, koska ne puskevat energiaa harakoille vielä vuosikymmenienkin päästä. Me emme voi myöskään jatkaa yhdyskuntien suunnittelemista pitkien etäisyyksien ja yksityisautoilun varaan.
Sen sijaan kaiken rakentamisen on oltava nyt matalaenergia- ja hyvin pian jo passiivitasoa. Nollaenergiatalot on saatava nopeasti piirustuspöydiltä piloteiksi ja laajaan tuotantoon.
Rakentamisessa on myös haettava kuluttajia kiinnostavia konsepteja, jotka sopivat tiiviiseen ja eheään yhdyskuntarakenteeseen. Toisin kuin yleisesti luullaan, ihmiset eivät välttämättä halua asua nimenomaan omakotitalossa pitkien automatkojen päässä kaikesta. Perimmäinen tarve voi olla jotain muuta – ja se voi olla mahdollista tyydyttää kestävämmällä tavalla.
Monet hakevat haja-asutusalueelta luonnonläheisyyttä. Miten ihmisten tarve luonnonrauhasta ja lähiliikuntamahdollisuuksista voitaisiin turvata paremmin kaupunkimaisessa ympäristössä?
Toiset taas haluavat omakotitalon, koska näin he saavat oman näköisensä talon. Eikö asukkaita voisi päästä vaikuttamaan myös kerros- ja rivitaloasuntojen suunnitteluun? Entä miten tiiviistä ja matalasta asumisesta tai kytketyistä pientaloista saisi nykyistä houkuttelevampia?
Rakentaminen ja yhdyskuntasuunnittelu ovat avainasemassa siirryttäessä vähähiiliseen yhteiskuntaan. Alan yritysten on uskallettava katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja visioida rohkeita ratkaisuja.
Oras Tynkkynen
Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja Vihreiden kansanedustaja.
