Maanantain istua nökötin aamuyhdeksästä alkaen kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa. Siinä missä monina aiempina vuosina budjetin puinti kesti hyvän matkaa toisen vuorokauden puolelle, tällä kertaa valmista tuli jo alkuillasta.
Kokouksen kompaktiuteen oli kaksi syytä. Ensinnäkin budjettisovussa olivat mukana kaikki valtuustoryhmät kommunisteja (= Jari Heinonen) ja perussuomalaisia (= Pertti Virtanen) lukuun ottamatta. Toiseksi tiukentuvan taloustilanteen takia ryhmät sopivat, ettei enää valtuustossa tehty menolisäyksiä.
Linja kuulostaa tiukemmalta kuin se onkaan. Miljardiluokan budjettiin on valtuustossa tehty yleensä vain muutaman miljoonan euron täydennyksiä. Kyse on ollut siis promilleluokan nypläyksestä – karkkirahoista, joilla on lähinnä viestitty äänestäjille painopisteitä.
Vihreät olisi halunnut viestiä, että kaupungin tulee satsata erityisesti lastensuojelun ongelmien ratkaisemiseen ja joukkoliikenteen kehittämiseen. Taantuman uhka pitää kuitenkin ottaa vakavasti, joten suostuimme yhteiseen nollalinjaan.
Talousarviokirjaan tehtiin kuitenkin tekstitäydennyksiä. Vihreiltä peräisin olivat mm. kirjaukset, joilla loukkoliikenteen lippujen hinnat pidetään toistaiseksi ennallaan ja kaupungille laaditaan ympäristöohjelma.
Lounastauolla kävin OP:n ja Rosan kanssa testaamassa uuden Marusekin. Hieno on. Koska kokous päättyi niin aikaisin, ehdin istua sen loppuun asti ennen, kuin hyppäsin junaan ja matkustin yöksi Kotkaan.
Kotkassa alustin heti aamutuimaan kaupungin EkoKotka-hankkeen seminaarissa kuntien mahdollisuuksista torjua ilmastonmuutosta. Kaupunginjohtaja Henry Lindelöf on silmin nähden innostunut Kotkan vihertämisestä, mikä on hyvä ensiaskel; merkittäviä muutoksia kun on vaikea saada aikaan ilman ylimmän johdon sitoutumista.
Seminaarista sain kyydin Karhulaan bussille, joka selvisi Helsinkiin aikataulusta jäljessä. Minulle jäi siis noin vartti aikaa juosta linja-autoasemalta eduskuntaan, vaihtaa vaatteet ja juosta edelleen Senaatintorin kulmalle (ratikkakuski ei malttanut odottaa) VNK:n omaan seminaariin.
Avasin siis hengästyneenä ja hikisenä seminaarin, jossa julkistettiin alueellisesti ja sosiaalisesti reilua ilmastopolitiikkaa pohtineiden selvityshenkilöiden raportit.
Selvitysten tulokset voi kiteyttää niin, että ilmastopolitiikkaa on mahdollista toteuttaa sosiaalisesti ja alueellisesti reilulla tavalla. Käytännön vinkkejä reilun politiikan toteuttamisen tavoista – joita selvityshenkilöiltä alun perin tilattiin – raportit sisälsivät varsin vaatimattomasti.
Tulonjaon näkökulmasta ilmastopolitiikkaa tarkastellut Jaakko Kiander perusti selvityksensä päättelyketjuun, jonka mukaan päästöjen vähentäminen edellyttää energian kulutuksen “rajoittamista”, mikä voidaan puolestaan saavuttaa vain energiaveroja korottamalla. Näillä premisseillä saatiin mediassa aikaiseksi raflaavia väitteitä tyyliin “energiatehokkuuden nosto vaikeuttaa pienituloisten arkea” ja “ilmastopolitiikka kasvattaa tuloeroja”.
Päättely ontuu monesta kohdasta. Ensinnäkään ainoa tapa vähentää päästöjä ei ole supistaa energian kulutusta, vaan siihen voidaan päästää myös mm. siirtymällä vähäpäästöiseen ja päästöttömään energiantuotantoon.
Toiseksi energiatehokkuutta voidaan parantaa myös lukuisin muin keinoin kuin energiaverotusta kiristämällä – ja usein tehokkaammin. Energiansäästölamput ovat olleet taloudellisesti kannattava hankinta yli 15 vuotta paljon nykyistä alemmillakin energian hinnoilla, mutta ne eivät ole yleistyneet erinäisistä muista syistä.
Ongelma ei silloin myöskään ratkea veroja kiristämällä. Parempia konsteja voivat olla esimerkiksi normit, julkiset hankinnat, teknologiakilpailutus ja tiedottaminen.
Kolmanneksi hintaohjaus ei tarkoita välttämättä verotuksen kiristämistä, vaan sen ohjaavuuden parantamista. Esimerkiksi noin kymmenyksen leikkaus uusien autojen keskikulutuksessa saatiin aikaan autoveron porrastuksella samalla, kun autoilun verotus kokonaisuutena keveni.
Neljänneksi ei haittaisi tietysti muistaa, mitä energiatehokkuuden parantaminen oikein tarkoittaa: sitä, että tarvitaan vähemmän energiaa. Kun tarvitaan vähemmän energiaa, muiden tekijöiden pysyessä samana pienenee tietysti myös energialasku.
Tämä säästää rahaa, ei maksa sitä – myös kotitalouksille. Useimpien energiatehokkuusinvestointien takaisinmaksuajat ovat hyvin lyhyitä.
Viidenneksi energiaverojen korotuksetkin voidaan tehdä monella eri tavalla. Tulevaisuudessa kotitalouksien sähköverosta voitaisiin tehdä progressiivinen eli kulutuksen mukaan porrastettu.
Tietyn perustason kulutuksen – esimerkiksi 2 000 kWh/hlö/v. – vero voisi olla selvästi nykyistä alhaisempi, sitä korkeamman asteittain kiristyvä. Tällaisia keinoja Kianderinkin olisi suonut pohtivan.
Vielä esimerkki Kianderin tyylistä:
“Jos liikkumista ja asumista ryhdyttäisiin ilmastopolitiikan nimissä säätelemään ja rajoittamaan voimakkaasti, jakautuisi kansa kahtia: toisaalta niihin, joiden on tingittävä nykyisistä mukavuuksistaan ja valinnanmahdollisuuksistaan (enemmistö), ja toisaalta niihin, jotka jollain perusteella onnistuisivat saamaan itselleen edelleen etuoikeuksia kuten yksityisauton ja oikeuden lentomatkoihin (eliitti). Tällainen järjestely oli aikanaan käytössä sosialistisissa maissa (ja on edelleen Pohjois-Koreassa), mutta se ei nauttinut kansalaisten laajaa tukea.”
Seminaarista jatkoin istuntoon, jonka jälkeen tapasin pääministeriä tulevaisuusselontekoon liittyvistä asioista. Alkuillasta kävin vielä alustamassa Enemmistö ry:n tilaisuudessa ilmastonsuojelusta ja liikenteestä.
Keskiviikkona istuin aamupäivän Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen vetämässä verstaassa, jossa jatkettiin tulevaisuusselonteon skenaarioiden työstämistä. Selvisin tosin Paasitorniinkin myöhässä, sillä kalenterin mukaan työpajan piti olla valtioneuvoston linnassa.
Iltapäivällä tapasin ympäristöministeriössä Ulla Koskea työryhmästä, joka pohtii ministeri Vapaavuoren toimeksiannosta kaupan sijoittumisen ohjausta. Koski ja minä istumme työryhmässä pysyvinä asiantuntijajäseninä.
Istunnon päälle tapasin kantaverkkoyhtiö Fingridin edustajia. Juttelimme perjantain reissua varten niin sanotusta superverkosta (supergrid) ja sähköverkkoihin liittyvistä muista ajankohtaisista kysymyksistä. Päivän päätteeksi annoin vielä haastattelun STTK:n lehteen.
Torstain alku vierähti ympäristövaliokunnassa ja tulevaisuusselontekotiimin palaverissa. Iltapäivällä istuin kaupan sijainnin ohjausta pohtivan työryhmän ensimmäisessä kokouksessa.
Lähtöasetelma on haastava: Suomessa on suunnitteilla valtavia kauppahankkeita, jotka sijoittuisivat yhdyskuntarakenteen kannalta hankalasti ja lisäisivät autoilua. Taantuma tosin pistää monet hankkeet jäihin vuosiksi.
Eduskuntaryhmän kokouksen ja suullisen kyselytunnin jälkeen hyppäsin lentokenttäbussiin. Illalla matkustin Pariisiin Ranskan ympäristöministeriön emännöimään superverkkotyöpajaan.
Jaa mikä superverkko? Superverkolla (supergrid) tarkoitetaan yleensä ison alueen kattavaa suurjännitetasavirtaverkkoa (high voltage direct current, HVDC).
Superverkko yhdistäisi laajojen alueiden sähkömarkkinat ja auttaisi optimoimaan tuotantoa. Sen ansiosta uusiutuvaa sähköä voitaisiin tuottaa keskitetysti siellä, missä se on edullisinta – ja käyttää vastaavasti siellä, missä tarve on suurin. Näin se mahdollistaisi kustannustehokkaan siirtymän vähäpäästöiseen energiajärjestelmään.
Euroopassa superverkko voisi yhdistää aurinkosähkön tuotannon Pohjois-Afrikassa tuulivoiman tuotantoon Atlantin rannikolla. Norjan ja Alppien vesivoimaa käytettäisiin tasaamaan teholtaan vaihtelevaa tuuli- ja aurinkosähköä.
Niin kuin arvata saattaa, kattava superverkko olisi sekä taloudellisesti että hallinnollisesti työläs ja kallis toteuttaa. Toisaalta niin on vaihtoehtokin: vähäpäästöisen energiantuotannon turvaaminen kussakin maassa erikseen. Joka tapauksessa siis tarvitaan tyyriitä investointeja; siksi ne kannattaa tehdä kerralla fiksusti.
Muuten viikonloppu meni rennosti. Kirjoittelin tulevaisuusselonteon aineistoja hotellihuoneessa ja nautin Pariisista ystävien kanssa. Kiertelimme kaupungilla, söimme, kävimme baarissa ja söimme lisää. Lauantaina sadekin hellitti hetkeksi.
Tämänkertaiset Pariisi-vinkit:
1) brunssi: Ozo Restaurant, 37 rue Quincampoix
2) jäätelö: Pozetto, 39 rue du roi de Sicile
Viikonloppu oli kaikin puolin onnistunut, mutta paluu menikin sitten kuralle. Suomessa riehuneen lumimyrskyn takia lento lähti toista tuntia myöhässä. Ajan tappaminen Charles de Gaullen kentällä oli haastavaa; mistään ei esimerkiksi löytynyt pistorasiaa, josta kannettavaa olisi voinut ladata töitä varten.
Myöhästyneen lennon päälle Helsinki-Vantaalla odotti vielä kolmen vartin taksijono. Nukkumaan pääsin lopulta aamukolmelta.
3 Responses
Terve, sitä on helppo esittää muille rajoituksia energian säästämiseksi sekä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi.
Mutta itse on päästävä lentelemään milloin Pariisiin, viimeksi New Yorkiin, täysin turhanpäiväisiä matkoja. Oras Tynkkysen ekologinen jalanjälki alkaa olla muinaisen mammutin jalan kokoinen….
Kannattaisi tehdä itse niinkuin saarnaa eikä aina olla esittämässä muille rajoituksia.
Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että ihmisten tulee pyrkiä vähentämään ilmastokuormitusta arjen valinnoilla. Erityisesti tätä on kohtuullista odottaa meiltä, jotka puhumme ilmastonsuojelun puolesta.
Eri mieltä olen ajatuksesta, että pitäisi olla lähes täydellinen, jotta saisi vaatia päästöjen vähentämistä. Tämä tekisi ilmastopoliittisesta keskustelusta – ja poliittisesta keskustelusta yleensäkin – aika mahdotonta, sillä harva meistä on täydellinen.
Kyse ei ole myöskään vain yksilöiden valinnoista. Jos busseja ei kulje lainkaan, on vaikea kulkea bussilla ja oma auto voi olla ainoa tosiasiallinen vaihtoehto. Kun junayhteys Baltian halki on lakkautettu, on vaikeampi mennä maitse Puolaan.
Yhteiskunnan tulee tehdä ilmastoa säästävistä valinnoista yksilöille helppoja, hauskoja ja halpoja. Tämän puolesta olen vuodet tehnyt töitä.
Mitä sitten olen tehnyt itse lentämisen päästöjen vähentämiseksi?
1) En lennä lainkaan lomamatkoille enkä kotimaassa. Pyrin harkitsemaan lennot tarkkaan, ja olen jättänyt paljon työmatkoja väliin, koska en ole pystynyt perustelemaan itselleni lennon aiheuttamaa ilmastokuormaa.
2) Pyrin korvaamaan lentämistä maitse matkustamisella niin paljon kuin käytännössä realistisesti mahdollista. Esimerkiksi vuosi sitten Saksaan ja Unkariin matkustin junalla ja laivalla. Tammikuussa Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle matkustin junalla ja Los Angelesistä San Franciscoon bussilla.
3) Kun kaikesta huolimatta päädyn lentämään, maksan matkoista vapaaehtoista lentomaksua 10 prosenttia lennon hinnasta. Se ei kompensoi lentämisen ympäristötuhoja, mutta auttaa kuitenkin tukemaan työtä ilmastonsuojelun puolesta.
Jos mä laskin oikein niin jos koko pinta ala saharasta rakennettaisiin aurinkovoimaksi. Niin me saataisiin 490 TW energiaa sieltä se on miljoona lovisan ydinvoimalaa.
Onhan se kallista mutta mä luulen että afrikan työttömyys on aika iso. Sen takia kanavoisin kaikki afrikan apurahat tämän tekniikan rakentamiseen.
Mutta tämä kuulostaa typerältä idealta ei kuulosta jos kaikki afrikalaiset saataisiin mukaan rakennus urakkaan. Niin ne saisivat asunnon, ruokaa, sekä rahaa siitä.
Mä lyön vaikka vetoa että jos vaan europa puhaltaisi yhteen hiileen ja investoisi kaikki rahat tähän projektiin niin tämä olisi valmis vuoteen 2030 mennessä.
Se auttaisi afrikkaa nousemaan jaloilleen ne saisivat rahaa myydystä energiasta. Ja sitten ne pystyisivät maksamaan meille takaisin vähän avustusrahoja.