Kone Frankfurtista Poznaniin oli pelottavan pieni. Muistutin itseäni siitä, että potkurikoneet ovat energiatehokkaampia kuin isot suihkukoneet.

Sulavia jääveistoksia Poznanissa.

Kentällä hyppäsin kokouksen osallistujille järjestettyyn ilmaiseen bussikyytiin. Olin huojentunut siitä, että taulu ilmoitti aina seuraavan pysäkin nimen, koska kuski ei puhunut sanaakaan muita kieliä kuin puolaa. Valitettavasti pysäkin nimi ilmaantui vasta puolisen kilometriä pysäkin jälkeen.

Onnistuin silti bongaamaan hotellini bussin ikkunasta ja painoin pysäytysnappia oikealla hetkellä. Kuski kuitenkin posotteli pitkän matkan eteenpäin, ennen kuin sain hänet vakuutettua, että mielelläni jäisin linjastoon merkityllä pysäkillä pois.

Hotellissakin oli alkuun pulmia. Vastaanotto löysi lukuisia muille suomalaisille varattuja huoneita, mutta ketään Tynkkystä ei listoilla näkynyt. En kuitenkaan jäänyt taivasalle.

Kävelin illallisen perässä läheiselle kauppa-aukiolle. Lukuun ottamatta keskiötä koristanutta vaikuttavaa kaupungintaloa paikasta tuli kotoinen olo: pimeässä tihkussa vähän noloja kojuja myymässä krääsää. Jos aukiolla olisi vielä ollut narisevaäänisen miehen luotsaama rockbändi susirumassa kaljateltassa, olisin varmaankin luullut olevani tamperelaisessa kulttuuritapahtumassa.

Sunnuntai-iltana useimmat ruokapaikat olivat jo kiinni, täynnä tai kasvissyöjille sopimattomia. Lopulta päädyimme vanhan ystäväni kanssa ravintolaan, joka saattoi hyvinkin olla Poznanin kallein. Ruoka oli hienoa, mutta 20 euroa pastasta olisi ärjy hinta jopa Helsingissä. Kokousta ensimmäisen viikon seurannut ystäväni päivitti minut neuvottelutilanteesta.