Washingtonissa on kolme merkille pantavaa piirrettä. Ensimmäinen on ilmeinen. Kaupunki on koti Yhdysvaltain liittovaltion hallinnolle – presidentille, kongressille, ministeriöille. Liittovaltio taas on vetänyt perässään kansallisten järjestöjen päämajat ja lobbarit.
Toinen on monumentit. Sunnuntaina kämppiksen vanha koulukaveri Sam kärräsi meitä ympäri kaupunkia näyttämässä massiivisia hallintorakennuksia ja muistomerkkejä.
Näimme Washingtonin monumentin, Lincolnin muistomerkin, toisen maailmansodan suihkulähteet, Korean sodan patsaat ja Vietnamin sodan (yhdysvaltalaisten) uhrien nimipaadet. Jos Yhdysvallat aikoo jatkaa sotimista tähänastiseen tahtiin, loppuvat Washingtonista pian paikat muistomerkeille.
Kolmas Washingtonille ominainen – ja heikoimmin tunnettu – piirre ovat museot. Kaupungissa on tukuittain maineikkaita ja arvostettuja museoita, kärjessä Smithsonian lukuisine osastoineen.
Samin lisäksi tapasin Washingtonissa kämppiksen kahta muuta ystävää. Brianin kanssa kävimme yksillä, Toshin kanssa syömässä thaimaalaista.
Washingtonin varsinainen työosio alkoi maanantaina. Saija Nurminen lähetystöstä tuli hakemaan aamulla ja saattoi päivän tapaamisiin.
World Resources Institutessa tapasimme ilmasto- ja energiaohjelman johtajan Jonathan Pershingin. Mies oli suvereeni: liki jokaiseen kysymykseen hän antoi vastaukseksi sisällöllisesti vakuuttavan, kielellisesti moitteettoman ja koherentin vartin alustuksen.
Pershing totesi, että Obaman keskipitkän aikavälin päästötavoite – päästöjen palauttaminen vuoden 1990 tasolle vuoteen 2020 mennessä – voi vaikuttaa vaatimattomalta. Ennakoituun kehitykseen verrattuna se merkitsisi kuitenkin 25 prosentin leikkausta eli saman suuruusluokan päästövähennystä, mihin EU:kin on sitoutunut.
Osavaltio- ja liittovaltiotason päästökauppajärjestelmien yhteensovittamisessa Pershing näki neljä vaihtoehtoa. Ensinnäkin osavaltioiden järjestelmät voidaan sulauttaa liittovaltion päästökauppaan. Toiseksi osavaltiojärjestelmillä voidaan aloittaa ja siirtyä niistä liittovaltiotasolle.
Kolmanneksi liittovaltio voi asettaa päästökaupalle minimin ja osavaltiot pistää halutessaan paremmaksi – esimerkiksi laajentaa kauppaa useammille sektoreille. Näin Iso-Britannia on toiminut suhteessa EU:n päästökauppaan. Neljäs vaihtoehto on se, että liittovaltiotason päästökauppaa ei saada toteutettua ja osavaltioiden järjestelmät kehittyvät, laajenevat ja yhdistyvät.
Demokraatteja lähellä olevan Brookings Institutionin Adele Morris arvioi, että ilmastosopimusten tapa määrittää päästötavoitteet verrattuna vuoden 1990 tasoon on Yhdysvalloille hankala. Tuosta vuodesta maan päästöt ovat kasvaneet – ja niiden ennakoidaan kasvavan selvästi. Morrisin mukaan reilumpaa olisi suhteuttaa tavoitteet ennakoituun päästökehitykseen.
Yhdysvaltain kannalta ratkaisevaa on se, mitä Kiina aikoo tehdä. Siksi tärkeintä on hakea yhteisymmärrys Yhdysvaltain, Kiinan ja EU:n välillä. Morrisin mukaan YK:n ilmastokokoukset eivät ole tätä varten paras mahdollinen paikka; sen sijaan voidaan tarvita kahden- tai kolmenvälisiä neuvotteluja.
Kiinalle Morris visioi joko sektorikohtaisia toimia ja tiekarttaa kohti kattavaa päästörajoitusta tai tavoitetta, johon on rakennettu sisään varoventtiili. Tällainen voi olla esimerkiksi tavoitteen suhteuttaminen talouskehitykseen (intensiteettitavoite) tai hintakatto. Tavoite voi myös olla erilainen sitoumuskauden lopussa; kaikkien velvoitteiden ei tarvitse alkaa heti vuonna 2013.
Ympäristöjärjestö Union of Concerned Scientistsin toimistolla tapaamamme kolme työntekijää pitivät yleisen tietoisuuden kohentamista keskeisenä ajurina. Obaman pitää priorisoida ilmastonsuojelua ja tarvittaessa sijoittaa poliittista pääomaansa sen ajamiseen.
Keskeisten kehitysmaiden eteneminen helpottaisi työtä. Myös EU:n esimerkillä voi olla vaikutusta, ja unionin on jatkettava Yhdysvaltain lempeää painostamista ilmastoruotuun.
Päivällisellä söin kasvisthalin Maailman ympäristörahastoon GEFiin siirtyneen Tuuli Bernardinin kanssa. Vaihdoimme kuulumisia yleensä, mutta puhuimme myös ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisesta kehitysmaissa ja kansainvälisten rahoituslaitosten roolista.
Tiistaiaamuna odotti iloinen yllätys: maineikkaassa Worldwatch Institutessa meidät vastaanotti sovitun työntekijän lisäksi instituutin johtaja, Suomessakin moneen otteeseen vieraillut Chris Flavin. Joukkoomme liittyi kolmas instituuttilainen telekonferenssin välityksellä.
Flavin esitti, että monet arviot päästövähennysmahdollisuuksista ovat lähtökohtaisesti konservatiivisia. Usein pohjana käytetään vanhentunutta tietoa vähäpäästöisistä ratkaisuista eikä osata ottaa huomioon teknologian kiihtyvää kehitystä tulevaisuudessa.
Osavaltioissa eniten käytetty työkalu uusiutuvan energian vauhdittamiseksi ovat ostovelvoitteet (renewable portfolio standard, RPS). Instituuttilaiset kannattavat Euroopasta tuttuja syöttötariffeja ja uskovat niiden saajan jalansijaa myös Yhdysvalloissa. Flavin kuitenkin muistutti, että valtaosa tariffeistakaan ei ole lisännyt uusiutuvan energian käyttöä riittävästi, pääosin koska järjestelmät eivät ole olleet riittävän kattavia ja kannustavia.
WWI:n tapaamisessa nousi jälleen esiin klassinen kaksintaistelu hiilivero vs. päästökauppa. Ehkä hieman yllättäen monet amerikkalaisasiantuntijat pitävät veroa parempana ratkaisuna. Esimerkiksi taloustieteilijä Thomas Friedman kannattaa polttoaineiden verottamista. Ilmastotutkija James Hansen on puolestaan ehdottanut ekologista verouudistusta (tax and dividend), jossa hiiliveron tuotto palautettaisiin kaikille amerikkalaisille dollarimääräisesti yhtä suurina palautuksina.
Flavin kuitenkin huomautti, että harva veroja esittävistä asiantuntijoista on koskaan pyrkinyt vaaleilla mihinkään tehtävään. Yhdysvalloissa uusien verojen kannattaminen on poliitikolle suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin tähtilipun polttaminen.
Kuinka monta romahtanutta valtiota tarvitaan, jotta tuloksena on romahtanut sivilisaatio? Tästä rajusta kysymyksestä lähti liikkeelle Worldwatch Instituten eräänlainen rönsy, instituutin entisen johtajan Lester Brownin perustama Earth Policy Institute. Järjestön Plan B -ohjelma maailman pelastamiseksi on ehtinyt jo kolmanteen osaansa, joka tunnetaan verkkoaikana tietysti nimellä 3.0.
Ohjelman tavoitteet kannattaa lukea istualtaan. Instituutti nimittäin esittää maailman päästöjen leikkaamista 80 prosentilla vuoden 2006 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Kyllä, luit oikein: koko maailman päästöjen ja runsaan kymmenen vuoden aikana. Tehtävää helpottaa hieman se, että kyse on nettopäästöistä; osan päästövähennyksistä kun voi kompensoida kasvattamalla lisää metsiä.
EPI:n Jonathan Dorn uskoo utooppisen tavoitteen olevan teknisesti mahdollinen. Esimerkiksi pelkästään valaistusta tehostamalla (siirtymällä hehkulampuista energiansäästölamppuihin, ohjaamalla valaistusta fiksusti esim. liiketunnistimilla) voitaisiin maailman sähkön kulutusta leikata 12 %. Jos kiinalaiset sementinvalmistajat päivittäisivät teknologiansa edes Japanin nykyiselle tasolle, putoaisi tuotannon energiantarve 40 %.
Samalla tarvittaisiin tähtitieteellisiä investointeja uusiutuvaan energiaan. EPIn visiossa tuulivoimalla tuotettaisiin vuonna 2020 lähes 2/5 kaikesta maailman sähköstä – suunnilleen saman verran kuin kivihiilellä nykyään. Hiilen ja öljyn käyttö ajettaisiin alas, ja maakaasunkin käyttöä leikattaisiin 70 %. Tärkein konsti olisi globaali hiilivero, jonka taso nousisi vuosittain 20 dollarilla 240 dollariin hiilidioksiditonnilta vuonna 2020.
Mykistävät luvut kuultuani esitin pienen kysymyksen: mitä tämä kaikki maksaisi? Fossiilisen energiantuotannon ajaminen alas vain runsaassa kymmenessä vuodessa merkinnee väistämättä käsittämättömän suuria kariutuneita kustannuksia, kun eilen valmistunut hiilivoimala pitäisi sulkea ennen aikojaan ja investointi valuisi hukkaan.
Oireellista kyllä, Dorn ei kyennyt vastaamaan peruskysymykseen. EPI ei myöskään ollut käynyt läpi villin skenaarionsa vaikutuksia alueellisesti; kivihiilen alasajo kun merkitsee hieman eri asioita Suomessa, Saksassa ja Kiinassa.
Dorn myönsi, että EPIn visiolle on odotettavissa niukanlaisesti tukea. Plan B:n tarkoituksena onkin osoittaa se, mikä on teknisesti mahdollista – ei sitä, mikä on poliittisesti realistista. Jo murto-osa mallin globaaleista päästövähennyksistä merkitsisi huimaa parannusta siihen synkkään tulevaisuuspolkuun, jolla maailma tällä hetkellä on.
Iltapäivällä piipahdin Potomac-joen toisella puolella naapuriosavaltio Virginiassa. Kävin Arlingtonissa päämajaansa pitävän Pew Centerin Manik Royn kanssa kiinnostavan keskustelun Yhdysvaltain ilmastopolitiikan kiemuroista. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, koska Roy pyysi pitämään keskustelun luottamuksellisena.
Keskiviikkona ja torstaina tapasin työntekijöitä kongressin molempien huoneiden valiokunnista ja senaattorien esikunnista. Tapaamisissa keskityttiin erityisesti kongressin rooliin Yhdysvaltain kansallisen ja kansainvälisen ilmastopolitiikan säätämisessä.
Aloitetaan perusasioista: Myötämielisyys ilmastonsuojelua kohtaan kongressissa on kasvanut ja lakialoitteet saaneet kasvavaa kannatusta. Moni tähti on nyt paremmassa asennossa kuin koskaan aiemmin. Politiikka muuttuu takuuvarmasti.
Parlamentin alahuone on helpohko tapaus siksi, että siellä päätöksiä tehdään yksinkertaisella enemmistöllä. Sieltä onkin odotettavissa ilmasto- ja energialainsäädäntöä jo kuluvan vuoden aikana.
Yksi vaihtoehto on ensin säätää alahuoneessa jatkoa vuoden 2007 energialaille, koska energiatehokkuus ja uusiutuva energia ovat kongressille entuudestaan tuttuja. Liittovaltiotasolla saatetaan esimerkiksi ottaa käyttöön uusiutuvan energian ostovelvoite.
Senaatti on hankalampi tapaus, sillä siellä lain läpi viemiseen tarvitaan 60 ja kansainvälisen sopimuksen ratifioimiseen 67 ääntä sadasta. Tähän eivät riitä yksin demokraattien äänet, vaan avuksi tarvitaan maltillisia eikä aina niin maltillisiakaan republikaaneja. Lisäksi myös hiiliosavaltioista tulevat demokraatit pitäisi saada pidettyä tyytyväisinä.
Arviot 67 äänen saamisen todennäköisyydestä vaihtelivat. Yksi muistutti siitä, ettei senaatti ole kyennyt ratifioimaan edes kansainvälistä merilakia, vaikka sitä tukivat niin Bushin hallinto, puolustusministeriö kuin öljy-yhtiötkin. Syy? Sopimus olisi rajoittanut Yhdysvaltain suvereniteettia.
Toinen taas totesi, että ratifiointi riippuu tulevan sopimuksen sisällöstä. Jos se ei tuo merkittäviä lisävelvoitteita sen päälle, mitä kongressi on jo kansallisessa ilmastopolitiikassa hyväksynyt, ei ratifioinnille ole ylitsepääsemättömiä esteitä.
Jotkut hakevat tapoja kiertää senaatin kahden kolmasosan enemmistö. Yksi vaihtoehto olisi antaa presidentille kauppaneuvotteluista tutut valtuudet hyväksyä sopimus (executive agreement). Valtuutus ei vaatisi senaatissa 67:ää ääntä, mutta voi olla poliittisesti haastava tilanteessa, jossa presidentille ei ole myönnetty sitä kauppaneuvotteluihinkaan.
Kansallisen ja kansainvälisen prosessin tulee edetä rinnakkain ja vuorotellen. Kööpenhaminan kokoukseen tarvitaan kongressista vahva signaali etenemisestä kansallisessa ilmastopolitiikassa ja viitteitä siitä, mikä voi olla ratifioitavissa. Toisaalta jos kansainvälisistä neuvotteluista voi tuoda Washingtoniin hyviä kuulumisia, se helpottaa olennaisesti kansallista ilmastotyötä.
Liittovaltiotason päästökauppajärjestelmän tai muun laajamittaisen kansallisen ilmastopolitiikan läpi viemistä ennen Kööpenhaminaa pidettiin yleisesti hyvin epätodennäköisenä, joskaan ei mahdottomana. Tämä voi olla jopa hyvä siinä mielessä, ettei kansallinen lainsäädäntö sido liikaa hallinnon käsiä kansainvälisissä neuvotteluissa.
Samoin yleisesti katsottiin, että Kööpenhaminassa tuskin saadaan vielä aikaan sopimusta, jonka Yhdysvallat voisi hyväksyä. Voidaan siis tarvita jatkokokous pian Kööpenhaminan jälkeen.
Eurooppalaisille viestit olivat varsin yhteneväisiä: malttakaa. Yhdysvallat tulee etenemään, mutta tarvitsee oman aikansa. EU:n ja Yhdysvaltain olisi hyvä käydä tiiviitä kahdenvälisiä keskusteluja keskeisistä kysymyksistä kuten rahoituksesta. Unionin pitää myös tiedottaa aktiivisesti ja tarvittaessa puolustaa oma päästökauppajärjestelmäänsä amerikkalaisessa keskustelussa.
Kongressin tapaamisten välissä vierailimme konsulttiyhtiö Cambridge Energy Research Associatesin toimistolla. Markkinoita ja politiikkaa analysoivan firman mukaan jo Obaman tavoite palauttaa päästöt vuoden 1990 tasolle vuoteen 2020 mennessä edellyttäisi kovia hintoja hiilimarkkinoilla, jos tavoite pyrittäisiin saavuttamaan vain päästökaupalla.
Kivihiilen vaihtaminen maakaasuun vaatii melko vähäisessäkin laajuudessa 30–35 dollarin hintahaarukkaa hiilidioksiditonnille, ja laajamittainen siirtymä vaatisi jo 60–70 dollarin hintoja. Yhdessä vakavimmin otettavista päästökauppa-aloitteista kongressissa esitettiin kuitenkin hintakatoksi alkuun 12:ta dollaria, josta se nousisi vähitellen 30 dollariin. Niin kuin toinen konsulteista sanoi: 20 dollarin hinnoilla halutaan 80 dollarin päästövähennyksiä.
Keskiviikkona piipahdin tapaamisten päälle Newseum-museossa. Journalismiin ja sananvapauteen keskittyvä museo ansaitsee kiitoksen ammattimaisesti kootusta ja laajasta näyttelystä.
Museon tulokulma jätti kuitenkin toivomisen varaa. Näyttelyteksteistä sai sellaisen kuvan kuin sensuuri ja valtion kontrolli olisivat lähes ainoa tai ainakin ylivoimaisesti vakavin uhka journalismille.
Tohdin väittää, että läntisessä maailmassa journalismin uhkat ovat jo pitkään olleet pääosin toisaalla. Omistuksen keskittyminen herättää kysymyksiä puolueettomuudesta ja moniäänisyydestä.
Viihteellistyminen nakertaa kansalaisten tosiasiallisia mahdollisuuksia pysyä kärryillä. Kuinka ihmisten voisikaan olettaa toimivan yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi maailmassa, jonka mediavirrassa O.J. Simpsonin oikeudenkäynti ja Paris Hiltonin toilailut ovat tärkeämpiä kuin Darfurin kriisi tai työssäkäyvän köyhälistön tukala asema.
Entä kuinka hyvät edellytykset seurata asiajournalismia on köyhällä lapsella, joka on saanut alirahoitetussa koulussa opetusta alikoulutetuilta ja epämotivoituneilta opettajilta? USA Today -lehden mukaan yli viidennes yhdysvaltalaisista on toiminnallisesti lukutaidottomia eli ei kykene ymmärtämään tavallista sanomalehtiartikkelia.
Näistä kysymyksistä mm. Rupert Murdochin News Corporation -imperiumin rahoittama Newseum jostain kumman syystä vaikeni lähes tyystin.
Ennen jäähyväisten jättämistä Washingtonille lounastin Ulkopoliittisen instituutin Tapani Vaahtorannan kanssa hotellilla. Tapani tuli kevääksi maahan tutkimaan Yhdysvaltain ilmastopolitiikkaa ja ilmastoasioita Afrikan näkökulmasta.
Kuulumisten vaihdon jälkeen huomasin, ettei Tapani osoittanut suurta kiinnostusta pöydälle ilmaantunutta laskua kohtaan. Tulin siis tarjonneeksi hänelle 37 dollarin rapuaterian – kalleimman koskaan itselleni tai kenellekään muulle ostamani lounaan.
Toivottavasti maistui.
Seuraavaksi: Junalla Washingtonista Los Angelesiin 9.–11.1.
