Kalifornian työosuus alkoi maanantaina maineikkaassa Stanfordin yliopistossa, jonka ilmasto- ja energiaohjelmaa GCEPiä meille esitteli sen toiminnanjohtaja Sally Benson. Öljynporausosastosta alkunsa saanut ohjelma tutkii laajaa kirjoa energiatekniikoita aurinkosähköstä hiilen talteenottoon ja varastointiin sekä sähkön varastoinnista selluloosapohjaisiin biopolttoaineisiin.
Yhteistä tutkimukselle on radikaalien harppausten metsästäminen pienten parannusten sijaan. GCEP myös pyrkii rakentamaan siltaa teoreettisen perustutkimuksen ja melko suoraan kaupallisiin sovelluksiin tähtäävän soveltavan tutkimuksen välille. Niin kuin Yhdysvalloissa usein, tutkimusta tehdään läheisessä yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa ja sen rahoituksella.
Bensonin mukaan Kaliforniassa energiatutkimus on painottanut energian käyttöä ja energiatehokkuutta. Osin tämän ansiosta osavaltion energiankulutus asukasta kohti on pysynyt käytännössä vakiona 70-luvulta lähtien. Tälle vastapainoksi GCEP keskittyy pääosin energiantuotantoon.
Millaisia tekniikoita Bensonilla sitten on kiikarissa? Esimerkiksi auringon säteilyä 45 prosentin tehokkuudella hyödyntäviä paneeleja ja nykyistä edullisempia ohutkalvokennoja; biologista vedyn tuotantoa; polttotekniikoiden tehostamista 25–50 prosentilla käyttämällä korkeampia lämpötiloja ja paineita; sekä akkujen tehokkuuden parantamista nanoteknologialla.
Tapaamisten välissä minut päästettiin irti yliopiston kirjakauppaan. Tämä oli tietysti kohtalokasta, koska poistuin kaupasta mukana pino kirjoja – ikään kuin kannettavaa ja luettavaa ei olisi muuten riittänyt. Tällä kertaa mukaan tarttui bell hooksin elokuva-aiheinen esseekokoelma Reel to Real, ilmastohuolen historiaa kartoittava The Discovery of Global Warming ja alennusmyynnistä kestävän teknologian katsaus The Clean Tech Revolution.
Lounaan jälkeen hyvästelin TEKESin Kari Herlevin ja jatkoin Suomen Los Angelesin -konsulin Kirsti Westphalenin hybridi-Priuksen kyydissä kohti Berkeleytä. Kauniiden kukkuloiden rinteellä ja energiatutkimuksen mekan Lawrence Berkeley National Labin vieressä tapasimme informaatio- ja viestintäteknologisia ratkaisuja maailman ongelmiin etsivän CITRIS-instituutin ihmisiä.
Oman työni kannalta kiinnostavin CITRISin hanke on Climate Navigator -portaali, jonka on tarkoitus koota tietoa mm. kestävistä tekniikoista, ilmastopolitiikoista ja vähähiilisistä skenaarioista. Verkkosivuja maailmassa riittää, mutta CITRISin portaalin vahvuus voi olla wiki-pohjaisessa toimintatavassa ja hyvissä verkostoissa.
Berkeleystä palasimme Stanfordin kampukselle kuuntelemaan täpötäydessä salissa yliopiston uuden energiakeskuksen julkistamisesta. GCEPin ja yliopiston muun energiatutkimuksen kokoava Precourt-instituutti polkaistaan liikkeelle muikealla sadan miljoonan dollarin alkurahoituksella.
Julkistamistilaisuuden paneeliin oli koottu eturivin innostavia ajattelijoita. Googlen toimitusjohtaja totesi talouskriisistä periamerikkalaiseen tapaan, että kriisi on liian arvokas tilaisuus hukattavaksi (crisis is a terrible thing to waste).
Firman laatimassa omassa energiaohjelmassa ensin tehostetaan reippaasti energiankäyttöä ja sitten rahoitetaan näin saadulla säästöllä uusiutuvan energian investoinnit. Tällä tavalla on mahdollista ottaa iso harppaus kestävään energiajärjestelmään nollakustannuksin.
Sama vire oli sijoittaja John Doerrilla, joka puhui “ylitsepääsemättömistä mahdollisuuksista” (insurmountable opportunity). Nykymenon hän kiteytti kolmeen B:hen: Yhdysvallat lainaa rahaa (borrow), jotta voi ostaa fossiilisia polttoaineita Lähi-idästä (buy) ja polttaa sitten ne hiilidioksidina taivaalle (burn).
Kuvaavaa on, että Yhdysvallat käyttää vuodessa uusiutuvan energian kehittämiseen suunnilleen saman verran rahaa kuin öljyjätti Exxon tienaa päivässä. Ratkaisu näihin ongelmiin taas vaatii Doerrin mukaan kolme i:tä: investointeja, insentiivejä ja innovaatioita.
Illan nautimme kreikkalaista päivällistä puhtaaseen teknologiaan sijoittavan Chris Vargasin kanssa. Mies on suomalaisittain kiinnostava tapaus, sillä hän opiskeli 80-luvulla Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja käy säännöllisesti mökillä Tampereen lähellä.
Vargasin arvio cleantech-bisneksestä ei ollut järin mairitteleva: toistaiseksi mittavat pääomasijoitukset eivät ole onnistuneet juurikaan tuottamaan merkittäviä kaupallisia menestystarinoita. Talouskriisi voi tervehdyttää alaa siinä mielessä, että se karsii löysää rahaa ja heikoimpia yrityksiä.
Vargas jakoi hyviä kokemuksia, joita Kaliforniassa on saatu kestävän teknologian kilpailuista. Kilpailut ovat tuoneet näkyvyyttä alalle ja nostaneet lupaavimpia uusia yrityksiä esille. Palkintoja ovat olleet jakamassa Kalifornian eturivin poliitikot kuvernööristä alkaen.
Kiinnostavia olivat myös Vargasin omat ratkaisut. Hänellä on kaksi sähköautoa, jotka saavat energian kotitalon (melko suuresta ja hintavasta) aurinkosähköjärjestelmästä. Ihailimme hetken toista sähköautoista ravintolan parkkipaikalla.
Olin toiveikkaasti ajatellut matkustavani junalla San Franciscoon tapaamaan siellä vapaana toimittajana nykyään työskentelevää Aitamurron Tanjaa. Suunnitelman heikko kohta oli se, että junia kulki tunnin välein. Jäi siis menemättä.
Onneksi Tanja pääsi tiistaina aamiaiselle hotelliimme Santa Claraan. Läksiäisiksi Tanja otti kuvia polaroidkameralla. Sitten lähdimme ajamaan Kirstin hybridillä Los Angelesiä kohti.
Puolivälissä matkaa Bakersfieldissä kävimme tutustumassa australialaisen Ausran aurinkovoimalaan. Auringon mukana kääntyvät peilirivit keskittävät valon putkiin, joissa höyrystynyt vesi johdetaan turbiiniin tuottamaan sähköä.
Koelaitoksessa innovatiivista on sen yksinkertaisuus: kalliiden erikoiskomponenttien ja -materiaalien sijaan voimalassa käytetään tavallisia peilejä, metalliputkia ja turbiinia. Väliaineeksi kelpaa vesi. Tämä leikkaa kustannuksia ja helpottaa laitoksen pyörittämistä.
25 megawatin voimala on ensimmäinen kyseistä teknologiaa hyödyntävä keskitetyn aurinkoenergian (concentrated solar power, CSP) laitos. Sen toivotaan kuitenkin saavan pian seuraajia isommassa mittakaavassa; naapuriin kaavaillaan noin 180 megawatin laitosta. Luottokriisi tosin lykännee hanketta joillakin vuosilla eteenpäin.
Ausran mukaan samalla tekniikalla koko Yhdysvaltain sähkön tuottamiseen tarvittaisiin 150 kilometriä kanttiinsa oleva maa-alue. Se vastaa alle kymmentä prosenttia liittovaltion maista yksin Nevadan osavaltiossa. Vastaavasti alle kolme prosenttia Marokon maa-alasta riittäisi kuulemma tuottamaan kaiken Euroopan tarvitseman sähkön.
Kimberlinan laitos on ensimmäinen Kaliforniassa 20 vuoteen rakennettu sähköä aurinkolämmöllä tuottava voimala. Tulevaisuudessa on tarkoitus kokeilla myös energian varastointia tuotannon vuorokausivaihteluiden tasaamiseksi.
Ausran aurinkovoimala on kaikessa yksinkertaisuudessaan lupaavaa teknologiaa. Nokian tuotteet sen sijaan ovat kaikessa monimutkaisuudessaan masentavaa teknologiaa, jolle on vaikea nähdä aurinkoista tulevaisuutta.
Tällä matkalla eniten ryppyjä aiheutti laturi. Jouduin vaihtamaan laturin jo kerran vain muutaman kuukauden jälkeen piuhan murtumisen takia. Vielä matkalle lähtiessä uudessa laturissa oli vain hienoisia kosketushäiriöitä, joiden takia johdolle piti hakea oikea asento ennen, kuin se suostui lataamaan.
Matkalla homma riistäytyi käsistä. Washingtonissa oli yhä vaikeampaa keksiä piuhalle mitään asentoa, jossa laturi olisi toiminut.
Junassa puolentoista tunnin epätoivoisen kikkailun ja villien kokeilujen jälkeen onnistuin lataamaan akkua vain pitämällä samalla koko ajan piuhan tyvestä käsin kiinni, kunnes kramppaaminen pakotti vaihtamaan asentoa. Kaliforniassa tämäkään ei enää tepsinyt.
San Franciscossa kävin neljässä kännykkäliikkeessä kysymässä uutta laturia. Ei löytynyt. Konsulilla oli kyllä kommunikaattori, mutta edellinen malli, joka – kiitos Nokian logiikan – käyttää tietysti eri laturia kuin eduskunnan käyttämä uusi malli.
Kommunikaattori on kannettavan ohella tärkein työkaluni, ja käytän sitä jatkuvasti mm. työlistana, kalenterina ja sähköpostina – normaalien puhelujen ja tekstiviestien lisäksi tietysti. Siksi puolitoista viikkoa ilman toimivia työkaluja hankaloitti työskentelemistä kohtuullisesti.
Jotta en vaikuttaisi ihan luddiitilta, säästän lukijat uuden minikannettavani teknisiltä ongelmilta. Todettakoon vain, että akun irrottamisesta muodostui matkalla jokapäiväinen kansanhupi.
Keskiviikon aloitimme Los Angelesissä kuvernööri Schwartzeneggerin neuvonantajana toimineen Terry Tammisen tapaamisella. Rooliin sopivasti Suomalaissukuisen Tammisen toimiston seiniä koristivat groteskit Arnold-maalaukset ja -julisteet.
Viime aikoina Obaman siirtymähallintoakin konsultoineen Tammisen näkemykset Yhdysvaltain ilmastopolitiikan suunnasta olivat aika erilaisia kuin Washingtonissa. Kongressissa veikattiin Obaman käyttävän ympäristöhallinnon EPAn mahdollisuutta säännellä hiilidioksidia lähinnä poliittisena pelikorttina ja painostuskeinona vauhdittaa lainsäädännöllisiä uudistuksia. Tamminen sen sijaan arvelee EPAn todella asettavan rajoituksia hiilidioksidipäästöille.
Siinä missä Washingtonissa uskottiin liittovaltiotason päästökauppajärjestelmään, katsoo Tamminen ilmastopolitiikan etenevän vastedeskin osavaltiovetoisesti. EPA edellyttäisi osavaltioita toimittamaan omia toimeenpanosuunnitelmia päästörajoitusten saavuttamisesta, mikä ohjaisi perässähiihtäjäosavaltioita liittymään alueellisiin päästökauppajärjestelmiin.
EU:n ja Yhdysvaltain (osavaltioiden) päästökauppajärjestelmien linkittämisestäkin Tammisella oli eri näkemys kuin monilla Washingtonissa. Hänen mukaansa linkittäminen voisi olla osittaista – aloitetaan linkittämällä vertailukelpoiset osat nyt ja katsotaan loppuja myöhemmin. Linkittämisessä voisi käyttää valuuttakaupan analogiaa: kaikki valuutat eivät ole samanarvoisia, mutta niitä voi vaihtaa käyttämällä oikeita vaihtokursseja.
Tamminen kertoi myös Kiinan ja Intian kanssa käytävistä keskusteluista, joissa pyritään saamaan niiltä jotain poliittista signaalia päästörajoituksista. Signaaliksi voisi Kööpenhaminan kokouksessa riittää esimerkiksi jopa se, että Kiina suostuisi rajoittamaan päästöjä vuodesta 2020 alkaen.
Päivän vietin Intercontinentalissa kuuntelemassa Australian edustuston isännöimiä paneelikeskusteluja veden, energian ja ilmaston kytköksistä. Suomella on joidenkin arvioiden mukaan määrän ja laadun perusteella arvioituna maailman parhaat vesivarat, joten välillä oli vaikeahko samastua australialaispoliitikkojen huoliin vesipulasta.
Globaalisti vesipula on kuitenkin yksi suurimpia kehitys- ja ympäristöongelmia, joten sen ratkaisemiseen tarvitaan uusia eväitä. Australialaiset lienevät tässä suhteessa terävintä kärkeä.
Maassa on käytetty toimenpiteiden koko kirjoa. Vedelle on pyritty saamaan oikea hinta, kielloilla ja normeilla on rajoitettu veden tuhlausta ja viestinnällä on kannustettu kansalaisia vedensäästöön. Veden kierrätystä on lisätty ja juomavettä merivedestä valmistavia laitoksia rakennettu.
Lounaalla sain saman ruoan kuin muutkin, mutta ilman lihaa. Vierustoverina istui belgialainen mies, joka tunsi yhden kämppäkaverini parhaista suomalaisystävistä. Maailma on pieni, niin kuin on moneen otteeseen saanut huomata.
Saman hotellin aulassa tapasimme hiljattain Suomessakin vieraillutta Woodrow Clarkia. Hän on eräänlainen esi-Tamminen, sillä hän toimi vastaavassa neuvonantajatehtävässä edellisen kuvernöörin Davisin aikana.
Hieman kyynistyneen oloinen Clark esitti erillisen kestävän kehityksen osaston perustamista hallitukseen. Syöttötariffien hän uskoi etenevän myös Yhdysvalloissa – Sacramento ja Los Angeles kuulemma jo harkitsevat niitä.
Kalifornian osuuden helmi oli säästetty viimeiseksi: vierailu Tesla Motorsin liikkeeseen. Tesla on tuonut markkinoille legendaarisen Roadsterin – urheiluauton, joka yhdistää huippusuorituskyvyn luksusdesigniin ja pioneeriteknologiaan.
Kokonaan sähköllä toimiva auto pystyy kulkemaan yhdellä latauksella yli 300 kilometriä. Nollasta sataan kaksipaikkainen menopeli kiihtyy neljässä sekunnissa. Tämän huomaa koeajossa: kiihdytyksessä vatsanpohjasta kouraisee kuin Särkänniemen laitteissa ja selkä painautuu istuimeen kiinni.
Toki hintakin on sen mukainen: Roadsterin saa mukaansa halvimmillaan 110 000 dollarilla. Tesla ei yrittänytkään tehdä tuotteestaan joka perheen volkswagenia, vaan osoittaa, mihin teknologialla on mahdollista päästä.
Tulevaisuudessa Tesla aikoo hivuttautua luksusautoista hienojen perheautojen markkinoille. Lähivuosina yrityksen on tarkoitus lanseerata perhesähköauto hintaluokassa 50 000 dollaria. Seuraava askel on tuoda kustannuksia edelleen alas ja mallia lähemmäs tavallista kansaa.
Ilmaston kannalta erityisen kiinnostavan Roadsteristä tekee luonnollisesti se, jos toimii niin kuin Vargas ja tuottaa auton sähkön itse uusiutuvilla energianlähteillä. SolarCity tarjoaakin valmista aurinkokennopakettia Roadsterin pyörittämiseen.
Teslan porukka oli silminnähden innostunutta työstään. Myyntimateriaali pursuu suuria sanoja vapaudesta, tulevaisuudesta, vallankumouksesta. Ja mikä erikoisinta, sanoilla taitaa tässä tapauksessa olla jopa katetta.
Matkan virallisen työosuuden päätyttyä kävin syömässä fuusioaasialaista Buddha’s Bellyssä ja tein töitä hotellihuoneessa. Pitkällä paluulennolla Lontooseen katsoin taas pari leffaa (kolmas muumioelokuva ja Woody Allenin Vicky Christina Barcelona) ja torkuin.
Lontoon kentällä yritin yön menettämisen jälkeen sinnitellä hereillä luukuttamalla kovaa DJ Combon tanakkaa junkkamiksausta ja lukemalla sähköpostia. Kotona Tampereella olin yhdentoista aikaan illalla.
