Olen usein kertonut, että tutustuin Villeen koulukaverina. Se ei aivan pidä paikkaansa: Ville vaihtoi koulua juuri silloin, kun itse tulin luokalle. Meillä oli kuitenkin koulun kautta yhteisiä tuttavia – hänelle entisiä ja minulle silloisia luokkakavereita.

Halusin heti ystävystyä. Hän oli kiehtova jo silloin, vasta lukioikäisenä.

Villen elämä päättyi hiljattain. Koska harvalla oli etuoikeus tutustua häneen, haluan jakaa joitakin asioita, joita opin häneltä.

Ystävämme Oton kautta sain lainaksi kasetin, jolle hän oli nauhoittanut Villeltä saamaansa musiikkia. Olin ollut kiinnostunut konemusiikista jo aiemmin, mutta Ville auttoi sukeltamaan syvemmälle. Siitä olen saanut nauttia läpi elämäni.

Molempien luonteelle sopi paneutua äärimmäiseen musiikkiin. Ville oli harvoja ihmisiä, joiden kanssa saatoin riemuita Pan Sonicin piipityksestä ja surinasta.

Ville oli hipsteri liki 20 vuotta ennen ilmiön keksimistä. Hän ei kuitenkaan tyytynyt vain hehkuttamaan musiikkia, josta ani harva oli koskaan kuullut ja vielä harvempi kiinnostunut.

Ville suhtautui yhtä vilpittömän innostuneesti Aphex Twiniin kuin Kari Tapioon. Musiikista ei tarvinnut tykätä, jotta voisi tehdä vaikutuksen muihin, vaan koska tykkää.

Ville oli ensimmäinen tuntemani homo. Senkin hän teki alkuun isosti, kuten monen muun asian.

Tuohon aikaan, 90-luvun puolivälissä, vielä harva tunsi henkilökohtaisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia ihmisiä. Ville auttoi minuakin ymmärtämään ihmisten kirjoa.

Yhteisiltä vuosilta on lukemattomia hupaisia – surkuhupaisiakin – tarinoita. Muistan esimerkiksi, kun olimme värvänneet Villen avuksi kantamaan painosta kansalaisjärjestön jäsenlehtiä.

Sää oli vähän huono. Lätäköitä väistellessään Ville ei ollut tehtävästä riemuissaan. Sitten hän huomasi ystävämme Ollin jalassa olleet, ei ehkä aivan ajanmukaiset kengät.

Kärttyisyys vaihtui sekunnin murto-osassa rajattomaksi riemuksi. Siinä missä me muut näimme jotain arkista – vähän vanhakantaiset kengät – Ville näki jotain ihmeellistä ja ilahduttavaa. Se kyky on korvaamattoman arvokas.

Vaikeuksiensakin kautta hän opetti meille arvokkaita asioita. Miten kamppailla syvien ongelmien parissa, miten löytää elämässä iloa niistä huolimatta.

Niin, Ville eli isosti: koki, nautti, suri, iloitsi, rakasti ja kärsi. Ehkä siksi hänen oli niin vaikea sopeutua tavalliseen elämään tavallisine velvoitteineen ja puhteineen.

Jos Villen tarinan kirjottaisi romaaniksi, kaikki pitäisivät tarinaa epäuskottavana. Niin ainutlaatuiset vaiheet hän kävi läpi.

Läheisen elämän päättyessä moni miettii, olisiko voinut tehdä enemmän. Olisiko voinut kysyä kuulumisia, tarjota apua, käydä kylässä useammin?

Ja varmasti olisi. Niin moni asia jäi sanomatta ja tekemättä.

Mutta jokainen voi nyt toimia toisin. Jokainen voi nyt auttaa niitä läheisiä, jotka tarvitsevat tukea.

Kaiken hässäkän keskellä, jota elämäksi kutsutaan, on hirveän helppo unohtaa, että tuo elämä on hauras ja ohikiitävä. Emme koskaan tiedä, milloin on kenenkin vuoro lähteä.

Siksi kannattaa opetella arvostamaan ainutkertaista elämää, riemuitsemaan pienistä asioista, seuraamaan sydämensä ääntä. Sitä kaikkea Ville opetti.

Kiitos Ville!

Oras Tynkkynen