Päivälleen 60 vuotta sitten kuusi maata allekirjoitti Rooman sopimuksen, joka loi pohjan Euroopan unionille. Merkkipäivää vietetään laimeissa, jopa synkissä tunnelmissa.
Eurooppa on kyntänyt viime vuodet aika syvällä. Talouskriisi, Brexit, pakolaiskriisi, Itä-Ukrainan sota ja monet muut ongelmat ovat yhtä aikaa koetelleet tulevaisuususkoa.
Jos nyt väittäisi Euroopan ajan olevan koittamassa, luultavasti pidettäisiin höpsähtäneenä. Mutta voisiko se olla mahdollista?
Näen varovaiseen toiveikkuuteen ainakin kolme syytä.
Ensinnäkin historiasta voi oppia, että kehitys etenee usein vuorovedoin. Talouskriisiä seuraa nousu, joka katkeaa taas uuteen kriisiin. Hajaannus vaihtuu yhteistyöhön, populistiset liikkeet kukoistavat ja romahtavat. Usein käänne tuntuu epätodennäköisimmältä juuri ennen sen tapahtumista, edellisen aallon pohjalla.
Toiseksi ymmärrettävästä synkistelystä huolimatta Euroopassa on edelleen moni asia kohdillaan. EU on maailman suurin sisämarkkina, ja eurooppalaiset ovat koulutettua porukkaa. Valtaosa Euroopan maista on toimivia demokratioita ja oikeusvaltioita. Aitoine puutteineenkin unioni on selvästi mainettaan parempi: demokraattisempi, tehokkaampi ja toimivampi.
Kolmanneksi EU jos jokin on tottunut kehittymään kriisien kautta. Viime vuodet ovat ravistelleet pölyttyneimpiäkin päättäjiä ja osoittaneet, että menon pitää puuttua. Jos innoituksesta olisi vielä muuten ollut puutosta, viimeistään Trumpin valinta vahvisti, että Euroopan pitää kyetä ottamaan paikkansa vapaan maailman puolustajana.
Vastaväitteitä ei toki ole vaikea keksiä. Jos EU esimerkiksi osaa nousta kriisien tulesta feenixlintuna, miksi se ei ole jo tehnyt sitä?
Ehkä useat päällekkäiset kriisit ovat vain väliaikaisesti ehdyttäneet Euroopan kyvyn uudistua. Jos tilanne hieman helpottaa, voi energiaa vapautua ratkoa ongelmia toden teolla.
Leikitään hetken, että Eurooppa voi lähteä uuteen nousuun. Miltä se voisi käytännössä näyttää?
Euroopan talous jatkaa vahvistumista vuoden 2017 aikana. Syyriaan ei vielä saada kestävää rauhaa, mutta pahin on ylitetty ja aseelliset yhteenotot saadaan koteloitua. Pakolaiskriisin helpottaminen auttaa EU-maita purkamaan väliaikaisia rajoituksia rajoilla.
Ranskan presidentinvaalien toisella kierroksella oikeistopopulistien Le Pen häviää selvin luvuin. Saksassa – samoin kuin aiemmin Hollannissa – laitaoikeisto menestyy kohtuullisesti. Muut puolueet kieltäytyvät kuitenkin yhteistyöstä sen kanssa, joten vaikutus jää käytännössä vähäiseksi.
Sarja pieniä ja suuria päätöksiä turvallisuus- ja puolustusyhteistyön vahvistamisesta ilmaisiin interraillippuihin 18 vuotta täyttäville nuorille vahvistaa uskoa siihen, että EU pystyy etenemään. Unioni alkaa valmistella neuvotteluja Skotlannin jäsenyydestä.
Eurooppa nousee täyttämään Yhdysvaltain kansainvälisessä politiikassa jättämää tyhjiötä. EU aloittaa neuvottelut Kiinan kanssa kauppasopimuksesta, joka ottaa opiksi TTIPin virheistä. Unioni ja Kiina ilmoittavat myös päivittävänsä päästötavoitteensa vastaamaan Pariisin sopimuksen velvoitteita.
Yhteisten uhkien edessä suurimmat demokratiat löytävät toisensa. EU alkaa tehdä tiiviimpää yhteistyötä Kanadan, Meksikon, Japanin, Intian ja Etelä-Afrikan kanssa. Trumpin sekoilut saavat yhä sakeampia piirteitä niin, että 2018 välivaaleissa demokraatit voittavat ja pystyvät jarruttamaan seuraavat kaksi vuotta höyrypäisimpiä aloitteita.
Onko tällainen kehityskulku vääjäämätön? Ei tietenkään. Onko se todennäköinen? Tuskin.
Entä onko se mahdollinen? Luultavasti.
Trumpin virkaanastujaisia seuranneisiin mielenosoituksiin eri puolilla Yhdysvaltoja osallistui yli kolme miljoonaa ihmistä. Monet iskulauseet olivat oivaltavia. Yksi jäi kuitenkin erityisesti mieleeni: what happens next is up to all of us.
Mitä tapahtuu seuraavaksi on meistä kaikista kiinni.
Se kiteyttää hyvin myös Euroopan kohtalon. Olosuhteet saamme pitkälle annettuina, mutta mitä niillä teemme on itsestämme kiinni.
Ja jos toimimme fiksusti ja sinnikkäästi, edessä voi olla Euroopan uusi aika.
Oras Tynkkynen
