Eläinmaailma 06/2006
Kun yläasteikäisenä aloin huolestua maailman tilasta, yksilön vaikutusmahdollisuudet olivat heikompia kuin nykyään. Kotiin ei voinut ostaa vihreää sähköä, reilun kaupan tuotteita sai vain harvoista kehitysmaakaupoista ja ravintoloista oli vaikea löytää kasvisruokaa.
Viime aikoina kuluttajasta on tullut vähintään prinssi, jos nyt ei ihan kuningas. Me voimme äänestää ympäristönsuojelun ja oikeudenmukaisuuden puolesta paitsi vaaleissa, myös kaupan tiskillä. Siis ainakin se osa ihmisistä, jolla on varaa valita muutakin kuin halvinta makaronia ja tonnikalaa.
Yksilön lisääntynyt valta on saanut monet sysäämään vastuuta maailman ongelmista tavallisten ihmisten kapeille harteille. Margaret Thatcher väitti aikoinaan, ettei ole olemassa yhteiskuntaa, vain yksilöitä.
Nyt samaa laulua laulavat yritysjohtajat. Kyllähän heidän yrityksensä mielellään tekisi kestäviä tuotteita ja palveluita, jos ihmiset vain olisivat valmiita maksamaan niistä.
Teoriassa thatcheriläiset ovat oikeassa. Jos yhtäkkiä jokainen suomalainen päättäisi jokaista valintaa tehdessä ajatella ympäristöä, ihmisiä ja muita eläimiä, maamme muuttuisi radikaalisti. Hiilivoimalat ajettaisiin alas, nykymuotoinen broilerinkasvatus loppuisi ja kotimaisten työpaikkojen määrä kasvaisi.
Näin ei ole kuitenkaan vielä tapahtunut – eikä tule koskaan tapahtumaan. Miksi ei?
Tähän on monta syytä. Yhtä niistä olen kuvannut luvuilla 20-60-20. Voidaan ajatella, että väestöstä karkeasti ottaen suuruusluokkaa 20 % on ihmisiä, jotka ovat selvästi valmiita käyttämään aikaa ja maksamaan enemmän tehdäkseen kestäviä valintoja.
Suunnilleen 60 % on sellaisia, jotka ovat periaatteessa hyvien asioiden puolella, mutta eivät viitsi käytännössä satsata niiden edistämiseen aikaa ja energiaa. Luomu- ja Reilun kaupan tuotteita voi ostaa silloin tällöin, kunhan niistä ei joudu maksamaan tavallista enempää.
Loput 20 % taas ovat sellaisia, joita ei saa muuttamaan elämäntapaansa millään ilveellä. He eivät kierrätä lainkaan – tai lajittelevat styroxinsa paperinkeräysastiaan.
Tarkat ihmisten osuudet toki vaihtelevat ajasta ja tilanteesta toiseen, ja niihin on mahdollista vaikuttaa. Perusasetelma kuitenkin on ja pysyy: vain vähemmistö ihmisistä on valmis näkemään paljon vaivaa maailman parantamiseksi.
Siksi politiikalla on tehtävä eettisiä ja kestäviä valintoja helpommiksi, halvemmiksi ja mukavammiksi. On irvokasta, että nykyään joutuu maksamaan enemmän tuotteesta, joka kuormittaa ihmisiä ja ympäristöä vähemmän.
Asetelman pitäisi olla päinvastoin. Jos joku ehdottomasti haluaa ostaa kemiallisilla torjunta-aineilla ja työntekijöiden oikeuksia polkien kasvatettuja banaaneja, hänen pitäisi maksaa siitä riistolisää. Normeilla, kansainvälisillä sopimuksilla, veroilla ja päästökaupalla voidaan tehdä eettiset valinnat helpommiksi ja halvemmiksi – ja samalla epäeettiset valinnat kalliimmiksi ja hankalammiksi.
Yksilön valinnoilla ei siis voi ratkaista kaikkia ongelmia. Tästä ei kuitenkaan seuraa se, etteikö kannattaisi ja pitäisi tehdä kaikki se, minkä voi.
Jokaisella tuntevalla ja ajattelevalla ihmisellä on eettinen velvollisuus tehdä voitavansa maailman parantamiseksi. Henkilökohtainen tarvitsee kuitenkin tuekseen yhteiskunnallista vaikuttamista.
Oras Tynkkynen
