Kööpenhaminan ilmastokokouksessa ratkaistaan pitkälle se, onnistuuko maailma rajoittamaan lämpenemisen siedettävälle tasolle. Neuvottelut ovat vaikeat, mutta edellytykset läpimurrolle ovat olemassa. Sitova kansainvälinen sopimus takaa sen, että kaikki osallistuvat ilmastotalkoisiin riittävän vahvasti.
Kahden viikon ajan maailman katseet ovat kääntyneet Kööpenhaminaan. YK:n ilmastokokous kerää kaupunkiin kymmeniä tuhansia osallistujia – enemmän kuin koskaan aiemmin.
Kokous voi olla myös kaikkien aikojen tärkein. Kööpenhaminassa on tarkoitus yhtä aikaa syventää ja laajentaa ilmastotalkoita. Mukaan on saatava enemmän maita, ja maiden on sitouduttava kunnianhimoisempiin päästötavoitteisiin.
Ilmastopaneeli IPCC:n puheenjohtajan Rajendra Pachaurin sanoin: ”Se, mitä teemme seuraavan muutaman vuoden aikana, määrää tulevaisuutemme suunnan.” Kööpenhaminan päätöksistä pitkälle riippuu, onnistutaanko ilmastonmuutos rajoittamaan vielä siedettävälle tasolle.
Kokouksesta tuskin saadaan vielä juridisesti sitovaa sopimustekstiä. Maailman johtajat ovat kuitenkin melko yksimielisiä siitä, että Kööpenhaminassa voidaan hyväksyä poliittisesti tulevan sopimuksen keskeinen sisältö.
Paketissa tulisi olla yhteinen visio: lämpenemisen rajoittaminen enintään kahteen asteeseen. Tämän mukaisesti teollisuusmaiden tulisi leikata päästöjä 25–40 prosenttia vuoteen 2020. Samassa ajassa kehitysmaiden tulisi rajoittaa päästöjään 15–30 prosenttia verrattuna kehitykseen ilman toimia.
Kööpenhaminassa pitää sopia myös toisista numeroista: euroista. Kehitysmaat tarvitsevat taloudellista tukea sekä päästöjen rajoittamiseen että ilmastonmuutoksen haittoihin sopeutumiseen.
Köyhien maiden tukeminen on sekä reilua että järkevää. Reilua se on siksi, että teollisuusmaat ovat aiheuttaneet liki 4/5 tähänastisesta lämpenemisestä, mutta ilmastonmuutoksen haitoista kärsivät ensimmäisenä ja eniten maailman köyhimmät.
Järkevää se on siksi, että päästöjen vähentäminen nousevissa talouksissa on kustannustehokasta. Tukemalla päästöjen rajoittamista kehitysmaissa voidaan leikata ilmastonsuojelun globaaleja kustannuksia ja siten säästää rahaa.
Euroopan parlamentti on vaatinut, että EU:n tulisi sijoittaa kehitysmaiden ilmastotyöhön 30 miljardia euroa vuonna 2020. Hurjalta kuulostava summa merkitsee alle 20 senttiä EU-kansalaista kohti päivässä.
Se ei ole kohtuuton hinta ilmastokriisin välttämisestä.
Kööpenhaminassa tulisi sopia myös muista avainelementeistä. Tropiikin metsäkato aiheuttaa viidenneksen maailman päästöistä, joten sen pysäyttämiseen on haettava työkalut. Rahoituksen keräämiseen, kanavoimiseen ja seurantaan on rakennettava tehokas ja luotettava mekanismi.
Jos avainkysymyksistä saadaan sopu, maiden neuvottelijat voivat laittaa pilkut ja pisteet pikaisesti paikoilleen sopimustekstiin seuraavana vuonna. Vuosien jatkoneuvotteluihin aika ei sen sijaan riitä.
Kokonaisuutena Kööpenhaminassa on varsin hyvät edellytykset onnistua. Syitä on monia.
Toisin kuin aiempina kahdeksana vuonna, nyt Yhdysvaltain johto on sitoutunut ilmastonsuojeluun. Syksyn aikana mm. Japani, Norja ja Venäjä ovat tiukentaneet tarjouksiaan päästötavoitteista.
Samaan aikaan myös kaikki tärkeimmät kehitysmaat ovat ensimmäistä kertaa tehneet lupaavia tarjouksia päästöjen rajoittamisesta. YK:n ilmastosopimuksen pääsihteeri Yvo de Boer onkin todennut, että koskaan aikaisemmin maat eivät ole olleet yhtä yksimielisiä tarpeesta vähentää päästöjä.
Kioton pöytäkirjan laatimisen jälkeen kestävä teknologia on kehittynyt ja halventunut harppauksittain. Muuten niin haitallinen taantumakin on väliaikaisesti helpottamassa urakkaa.
Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan maailman ennustetut päästöt jäävät vuonna 2020 viitisen prosenttia aiemmin oletettua alhaisemmiksi. Päästöjen vähentäminen on nyt taantuman ansiosta selvästi edullisempaa kuin aikoinaan arvioitiin.
Mikä neuvotteluissa sitten kiikastaa? Kun 192 maata Tuvalusta Saudi-Arabiaan yrittää sopia talouteen, politiikkaan ja hyvinvointiin olennaisesti vaikuttavasta sopimuksesta, ovat neuvottelut väistämättä konstikkaat.
Isoin este on kuitenkin pelko. Teollisuusmaissa pelätään hiilivuotoa, teollisuuden karkaamista päästörajoitusten ulkopuolisiin maihin.
Kehitysmaissa pelätään päästörajoitusten hidastavan talouskasvua – samaan aikaan, kun miljoonat elävät kurjuudessa. Ne ovat myös pettyneet rikkaiden maiden katteettomiin lupauksiin avusta.
Ilmastoneuvottelujen gordionin solmu on kuitenkin leikattavissa. Teollisuusmaiden on sitouduttava kunnianhimoisiin tavoitteisiin päästöjen vähentämisestä ja kehitysmaiden ilmastotyön tukemisesta, jo lähivuosille.
Samalla niiden on annettava tunnustusta silloin, kun sen aika on. Monien kehitysmaiden tarjoukset päästörajoituksista ovat aidosti merkittäviä.
Kehitysmaidenkin on tultava vastaan. Niiden on sitouduttava tiukempiin päästörajoituksiin, joita on voitava seurata ja arvioida kansainvälisesti. Myös kansainvälisen rahoituksen käyttöä tulee voida vahtia tarkkaan.
Viime viikolla tapaamani Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck katsoi, että päästöjä vähennetään joka tapauksessa riippumatta siitä, mitä Kööpenhaminassa tapahtuu. Osittain tämä on totta.
Ilmastopolitiikka ilman sitovaa kansainvälistä sopimusta on kuitenkin kuin liikenne ilman liikennevaloja ja nopeusrajoituksia. Moni toimii järkevästi velvoittamattakin. Kaikki kuitenkaan valitettavasti eivät – ja ani harva toimii riittävän tunnollisesti.
Ilman varmuutta naapurin toimista kiusaus pakoilla vastuuta on liian suuri. Siksi yhteiset pelisäännöt ovat tarpeen. Siksi tarvitaan sitova kansainvälinen sopimus, joka takaa kaikkien liikkuvan yhtä aikaa ja riittävän paljon.
Tämä on mahdollista saavuttaa Kööpenhaminassa.
Oras Tynkkynen
Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja Vihreiden kansanedustaja, joka osallistuu parhaillaan Kööpenhaminan ilmastokokoukseen Suomen valtuuskunnan jäsenenä.
