Islannin talous romahti pankkikriisin myötä. Vain joitakin vuosia myöhemmin talous kasvaa parin prosentin vuotuista tahtia. Valuuttakurssi on vakaa, työttömyys laskenut ja inflaatio kohtuullistunut. Valtio on maksanut lainojaan etuajassa ja palannut avoimille markkinoille.

Kuinka Islanti teki sen? Miten maan talous toipui nopeammin ja paremmin kuin muissa Euroopan kriisimaissa?

Pelastuspakissa oli monia tuttuja työkaluja. Hallitus tasapainotti valtiontaloutta 2–3 prosenttia vuodessa leikkaamalla menoja ja korottamalla veroja.

Islanti lainasi Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä ja kaverimailta (myös Suomelta) viisi miljardia dollaria. Summa vastaa 40:tä prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Valtio myös yritti pelastaa suuren Glitnir-pankin rahaa pumppaamalla. Se onnistuikin pelastamaan pienempiä pankkeja, kuten säästöpankit Sparisjóður Keflavíkur (SpKef) ja Byr sparisjóður (Byr).

Islanti ei siis suinkaan tehnyt kaikkea päinvastoin kuin muissa kriisimaissa. Taloustieteilijä Ólafur Margeirsson kumoaa yleisiä harhaluuloja kirjoituksessaan.

Monessa ratkaisevassa suhteessa Islanti toimi kuitenkin toisin. Poikkeukselliset konstit voi jakaa karkeasti kolmeen koriin.

Ensinnäkin valtio antoi – tai joutui antamaan – suurten pankkien kaatua. Esimerkiksi Irlannissa valtio riensi pelastamaan pankit veronmaksajien varoilla.

Islannissa kolme suurta pankkia pilkottiin kukin kahteen osaan, uuteen ja vanhaan. Jaolla varjeltiin tavallisten kotitalouksien pankkitalletuksia. Sen sijaan ulkomaiset sijoittajat joutuivat nielemään tappionsa.

Pankkien pelastamisen sijaan valtio pyrki auttamaan ylivelkaantuneita kansalaisia. Asuntolainat leikattiin enintään 110 prosenttiin asunnon arvosta. Pahimmin velkaantuneille tarjottiin erityistukea.

Tämä ei toki pelastanut likimainkaan kaikkia asuntovelallisia, ja moni tavallinen islantilainen menetti kotinsa. Yhden arvion mukaan helpotukset kattoivat vain 13 prosenttia kotitalouksien veloista. Se on kuitenkin enemmän kuin monissa muissa maissa.

Toiseksi valtio lykkäsi säästötoimia vuodella. Näin menojen leikkaukset ja verojen korotukset eivät iskeneet samaan aikaan kuin pankkikriisin välittömät vaikutukset. Muissa kriisimaissa toimet valtiontalouden tasapainottamiseksi ovat (ainakin lyhyellä aikavälillä) syventäneet lamaa.

Suomen tavoin Islanti jakoi sopeutuksen puoliksi veronkorotusten ja menoleikkausten kesken. Hyvinvointiyhteiskunta pehmensi taantumaa. Sosiaaliturva piti yllä yksityistä kulutusta, ja ilmainen koulutus auttoi työpaikkansa menettäneitä päivittämään osaamista työttömyystilastojen synkentämisen sijaan.

Kolmanneksi valtio asetti rajoituksia pääomien siirroille. Ilman rajoituksia maa olisi nopeasti vuotanut kuiviin pääomista.

Islannin keinovalikoimassa oli siis vähän uutta ja vähän vanhaa. Mitä kokemuksesta sitten voi ottaa opiksi? Siitä lisää blogitekstin kolmannessa osassa.

Oras Tynkkynen