En ole niitä ihmisiä, jotka itkevät vain oman lapsen syntyessä ja Suomen voittaessa jääkiekkokultaa. Itku on tullut minulle tutuksi mm. ystävien kuolemien, musertavien tappioiden ja sydänsurujen yhteydessä. Saatan liikuttua myös toisten häistä ja hautajaisista, mahtipontisista puheista sekä surullisista elokuvista.

Puolitoista vuotta sitten äidilläni diagnosoitiin kuitenkin vakava sairaus. Siitä alkaneen vuoden mittaisen marraskuun aikana jälkeen itkin luultavasti enemmän kuin edeltävinä 30 vuonna yhteensä.

Itkin äitini, puolisoni, siskoni, ystävieni, äitini ystävien ja ala-asteen koulukaverin äidin kanssa. Makasin lattialla ja itkin, kävelin kadulla ja itkin, leikkasin voileivälle kurkkua ja itkin, törmäsin alaovella naapuriin ja itkin. Kun makasin sängyssä selälläni, itkin niin paljon, että kyyneliä valui korvakäytävään.

Silloinkin, kun en itkenyt, olin usein itkuinen. Pienikin liikutus, vähäisinkin viite äitiini saattoi päästää itkun valloilleen.

Paljon myös pidättelin itkua. Vaikka en pidä itkemistä sinänsä hävettävänä, on silti tilanteita, joihin se sopii erittäin huonosti – vaikkapa eduskunnan talousvaliokunnan asiantuntijakuuleminen.

Yritin hillitä itkemistä äitini seurassa, koska en halunnut hänen kantavan minusta huolta. Heti sairaalahuoneesta poistuttuani padot saattoivat kuitenkin murtua ja luhistuin lattialle itkemään.

Kaiken tämän takia suhtautumiseni itkuun on muuttunut.

Vasta nyt olen tajunnut, miten voimakkaasti ja kehollisesti oikein voikaan itkeä. Kun itku todella riistäytyy valloilleen, se tuntuu kehoa kirjaimellisesti kouristavana voimana, se kuuluu hallitsemattomana parahduksena. Se ei ole siistiä, se ei ole hallittua, se ei ole kaunista. Se on lohdutonta itkua.

Itku voi myös tuntua ehtymättömältä. Vaikka on itkenyt, itkua tulee silti lisää – ja lisää ja lisää. Itkin välillä niin paljon, että kastelin kyynelillä päälläni olleen puseron.

Toisaalta kokemus on myös vahvistanut aiempia näkemyksiä. Itku auttaa.

Itkeminen on ajoittain raskasta, epämukavaa, kiusallista ja väsyttävää. Itkun jälkeen on silti kevyempi olo – edes hieman, edes hetken.

Itkeminen ei sinänsä muuta surua aiheuttavaa asiaa, saatikka poista sitä. Tunnetasolla se auttaa kuitenkin elämään sen kanssa.

Kokemani hyödyt saavat tukea tutkimuksista. Itkemisen on todettu mm. vapauttavan hormoneja, jotka vähentävät ahdistusta.

Ennen viime aikojen kokemuksia eniten opin itkemisestä juuri äidiltäni. Hän itki surusta ja ilosta mutta myös – Juice Leskisen sanoin – muuten vain. Kerran hän liikuttui kyyneliin yksinkertaisesti siitä, kun hän muisteli aiempaa liikuttumista kyyneliin.

Äidilleni itkeminen oli luonnollinen osa päivittäistä elämää. Se oli tapa ilmaista tunteita, luoda yhteyttä ja keventää sydäntä.

Se opetus auttoi kohtaamaan myös tämän elämäni suurimman surun.

Oras Tynkkynen