Julkaistu Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjassa.28
Osa minusta toivoo, että voisin kertoa urhoollisen selviytymistarinan. Siinä kasvaisin epäilysten ja syrjinnän leimaamasta nuoresta ehyeksi, seksuaalisuuteensa tyytyväiseksi aikuiseksi. Ihailisitte sitä, miten tarvoin vaikeuksien kautta voittoon, ehkä silmäkulmakin vähän kostuisi.
Mutta ei se niin mennyt.
Muistan, kuinka päiväkodin leikkimökissä kaveri kysyi, kummista tykkään enemmän, tytöistä vai pojista. Kysymys oli lapselle luonteva. Yhtä luonteva oli vastaukseni: pojista.
Lukioikäisenä minulla oli läheinen homokaveri. Suhtauduin edistyksellisen suvaitsevaisesti siihen, miten hän intoili Joe Blascon meikeistä. Avoimesti homo ystävä tuntui jännittävältä, ehkä olin vähän ylpeäkin.
Identiteettini tuntui pitkään epäkonkreettiselta. Olen minä, mutta mihin kategoriaan se minä pitäisi luokitella? Harvalle meistä seksuaalinen suuntautuminen on asia, joka pitää analysoida puhki ja raportoida seikkaperäisesti.
En koskaan koe olleeni kaapissa. Muille identiteettini valkeni samaan aikaan, kun se realisoitui itsellenikin: kun seurustelin ensimmäisen kerran.
Kaikki meni hyvin. Yksikään ystävä ei kääntänyt selkäänsä. Kukaan opiskelukaveri ei kohdellut kaltoin homouden takia. Yhdelläkään työpaikalla ei seksuaalinen suuntautuminen ollut minkäänlainen tekijä – ei hyvässä eikä pahassa.
Hankalinta homouden sulattaminen oli alkuun vanhemmille. Isää huolettivat sukulaisten ja ystävien reaktiot. Kun hän töksäytti, ettei haluaisi nähdä poikaystävääni, marssin ovesta ulos. Joitakin kuukausia myöhemmin he jo tapasivat ja juttelivat yhteisestä harrastuksesta, kalastuksesta.
Äiti murehti hetken sitä, ettei saisi lastenlapsia. Nykyään äiti toivoo hartaasti, että löytäisin miehen, joka tekee minut onnelliseksi. Sitähän vanhemmat haluavat, lastensa onnea.
Minulle homous ei koskaan ollut asia, jota pitäisi sen paremmin salailla kuin julistaakaan. Kyllä, olen homo. Mutta olen myös mies, vihreä, tamperelainen, kasvissyöjä, vetäytyvä luonne. En ole seksuaalisuuteni; olen minä.
Kerroin homoudesta ensimmäiselle toimittajalle, joka siitä keksi – tai uskalsi – kysyä. Pelkäsin, että siitä eteenpäin minut tunnettaisiin “sinä homopoliitikkona”.
Mutta ei sekään mennyt niin. Kun alustan ilmastoneuvotteluista tai tuulivoimasta, ei järjestäjiä kiinnosta se, haluanko mennä naimisiin miehen vai naisen kanssa.
Seksuaalinen suuntautuminen on oikeastaan aika toissijainen asia. Minua ihmisessä kiinnostaa enemmän se, miten hän kohtelee toisia ja mitä hän elämällään tekee.
Homous voi kuitenkin olla myös voimavara. Erilaisena kasvaminen opettaa samastumaan toisenlaisiin ihmisiin. Se auttaa ymmärtämään, että yhdenvertaisuus ei tapahdu itsestään – että edistyksen puolesta pitää taistella.
Joillekin seksuaalisuus on toki vaikea kohdata. Saan postissa kristillisiä esitteitä. Sähköpostiyhteydenotoissa minut on haluttu passittaa hoitoon ja epäilty, että olen antikristus. Mutta jokaista vihaviestiä kohti on kymmenen kannustavaa yhteydenottoa ja ystävän halausta.
Rakas tarttuu kädestä, ottaa syliin, sulautuu minuun. Mikään näin kaunis, näin täydellinen ei voi olla väärin.
Kaikilla ei ole selviytymistarinoita. Homous ei ole välttämättä kamppailua. Aina ei tarvitse kulkea vaikeuksien kautta voittoon. Omaksi itseksi kasvaminen voi sujua ihan hyvin.
Mutta meillä onnekkailla on velvollisuus muita kohtaan. Emme saa vaieta vääryyksien edessä. Meidän on kannettava läheisiämme vaikeiden aikojen yli.
Meidän on elettävä todeksi lupaus: kaikki muuttuu paremmaksi.
Oras Tynkkynen
