Kuukaudet ennen Kööpenhaminan kokousta testaavat maiden johtajien kyvyn ylittää menneisyyden juoksuhaudat, kirjoittaa ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen.

ILMASTONEUVOTTELUISSA kiistellään päästötavoitteista, teknologiasta, rahoituksesta ja ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Pohjimmiltaan neuvotteluissa on kuitenkin kyse luottamuksesta – tai sen puutteesta.

Toisin kuin vielä usein kuvitellaan, teknologia ei ole ylitsepääsemätön este ilmastonmuutoksen torjumiselle. Valtaosa ratkaisuista, joita tarvitaan päästöjen radikaaliin leikkaamiseen, on jo nyt markkinoilla tai testattavana.

Toki teknologiaa kehittämällä tehokkuutta saadaan edelleen parannettua ja kustannuksia leikattua. Mitään ihmeratkaisuja ei silti tarvita, eikä niitä ole näköpiirissä.

Ilmastonmuutoksen torjuminen ei myöskään maksa kohtuuttomasti. Useat arviot päästöjen rajoittamisen kustannuksista liikkuvat yhdestä viiteen prosenttiin maailman bruttokansantuotteesta. Se on eittämättä paljon rahaa, mutta vastaa silti enimmillään parin vuoden talouskasvua.

Ilmastokriisin välttäminen merkitsisi sitä, että olisimme nykyistä monta kertaa rikkaampia vuoden 2050 sijaan vasta vuonna 2051 tai 2052.

MEILLÄ ON TEKNOLOGIA, ja meillä on varaa. Kompastuskivenä on se, kuka tekee mitä ja millä ehdoilla.

Rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan ilmastonmuutoksesta, mutta köyhät maat kärsivät sen haitoista eniten. Sama epäsuhta pätee maiden sisällä.

Teollisuusmaissa rikkain kymmenys tuottaa päästöjä kolmesta neljään kertaa enemmän kuin köyhimmät. Intiassa puolestaan on jo 150 miljoonaa ihmistä, jotka tupruttelevat päästöjä yli kestävän tason.

Keskimäärin ilmastonsuojelun kustannukset ovat kohtuullisia, mutta erot maittain ja sektoreittain ovat mittavia. Joillakin aloilla ja joissakin maissa päästöjen vähentäminen on aidosti kallista. Sekin kannattaa tunnustaa.

Lähes kaikki päästöjen kasvusta tapahtuu tulevaisuudessa kehitysmaissa. Myös huomattava osa maailman edullisesta päästövähennyspotentiaalista on Kiinan ja Intian kaltaisissa nousevissa talouksissa.

Kaikki tämä tekee ilmastoneuvotteluista ennennäkemättömän kompleksisen elävän laboratorion, jossa testataan yhteismaiden ongelmaa, peliteoriaa ja eri oikeudenmukaisuusmalleja. Siinä suljetaan kahdensadan maan edustajat kahdeksi viikoksi konferenssikeskukseen ja katsotaan, saadaanko tulokseksi rationaalisia päätöksiä. Aika harvoin saadaan.

Oikeudenmukaisen ja rationaalisen ratkaisun saamista hankaloittaa vuosien varrella karttunut luottamuspula etelän ja pohjoisen välillä. Kehitysmaiden neuvottelijat muistavat tarkkaan rikkaiden maiden lupaukset, jotka ovat toteutuneet vaillinaisesti tai jääneet toteutumatta.

Luvatun mittaluokan tukea ilmastotyölle köyhissä maissa ei ole näkynyt, eikä myöskään paljon puhuttuja kehitysyhteistyömäärärahoja.

Monet teollisuusmaat eivät ole pitäneet edes lupauksiaan omien päästöjensä rajoittamisesta.

MITEN LUOTTAMUSKUILUA voisi kuroa umpeen? Niin kuin ihmissuhteissa, myös diplomatiassa luottamus syntyy hitaasti ja vaatii paljon työtä.

Ensinnäkin teollisuusmaiden on osoitettava, että ne ottavat päästövelvoitteet tosissaan. Tämä tarkoittaa paitsi valmiutta sitoutua tiukkoihin vähennyksiin Kööpenhaminassa, myös uskottavia ohjelmia päästöjen leikkaamiseksi käytännössä. Pelkät prosenttitavoitteet eivät päästöjä vähennä. Tarvitaan veroja, tukia ja normeja.

Toiseksi rikkaiden maiden on varauduttava rahoittamaan globaaleja ilmastotalkoita. Kehitysmaat suostuvat kyllä rajoittamaan päästöjään, jos maksaja löytyy muualta. Rahoitusta on kerättävä uskottavalla ja ennakoitavalla tavalla, kuten huutokauppaamalla päästöoikeuksia tai verottamalla kansainvälisen lentoliikenteen polttoaineita.

Kolmanneksi – ja periaatteellisimpana – teollisuusmailla on oltava valmiutta kuunnella kehitysmaiden näkemyksiä. Ilmastoneuvottelujen dynamiikka on muuttunut ratkaisevasti sitten Kioton kokouksen, ja uusia aloitteita tulee yhä useammin kehitysmailta. Ne on otettava vakavasti, ja niihin on reagoitava.

Hiekka valuu tiimalasissa. Kuukaudet ennen Kööpenhaminan kokousta testaavat maiden johtajien kyvyn ylittää menneisyyden juoksuhaudat ja rakentaa uutta maailmanyhteisöä.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja Vihreiden kansanedustaja.

(Kehitys-Utvecking 3.2009)