Julkaistu kehitysvamma-alan Ketju-lehdessä 2/2014.
Hyvinvointiyhteiskunta perustuu sopimukseen. Kansalaiset suostuvat maksamaan verraten korkeita veroja. Vastineeksi kaikille taataan perusturva ja kattavia julkisia palveluja.
Vaihtokauppa on toiminut tähän asti hyvin. Pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat pärjäävät liki kaikissa kansainvälisissä vertailuissa erinomaisesti.
Myös kansalaiset ovat olleet melko tyytyväisiä. Neljä viidestä suomalaisesta katsoo, että hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen.
Hyvinvointiyhteiskunta on siis palvellut meitä varsin hyvin. Siitä saa kuitenkin vielä paremman ihmisten osallistumisella.
Yhden arvion mukaan suomalaisista liki kaksi viidestä tekee jo jotain vapaaehtoistyötä. Lähes puolet lopuistakin voi ryhtyä vapaaehtoiseksi, jos siihen tarjoutuu sopiva tilaisuus.
Vapaaehtoistyö voi täydentää paikoissa, joihin hyvinvointiyhteiskunnan auttava käsi ei yllä. Niin paljon kuin veroja keräämmekin, ihan kaikkeen eivät julkiset varat riitä.
Yhteiskunnan tulee taata esimerkiksi kehitysvammaisille ihmisille laadukasta tukea ja hoivaa kunkin yksilöllisten tarpeiden mukaan. Vapaaehtoiset voivat kuitenkin tarjota rinnalla monenlaista apua – liikuntapäivästä bändi- ja eräkerhoihin.
Vapaaehtoistyön ensisijainen tarkoitus on auttaa apua tarvitsevia. Hyöty on kuitenkin usein molemminpuolinen.
Vastineeksi käyttämästään ajasta vapaaehtoinen saa paljon. Erilaisten ihmisten kohtaaminen rikastuttaa ja auttaminen tuo elämään merkityksellisyyttä. Tuki vaikeuksien parissa kamppaileville ihmisille asettaa myös usein omat arjen pulmat oikeisiin mittasuhteisiin.
Tämän olen huomannut omasta kokemuksesta.
Isovanhemmistani viimeinen kuoli joitakin vuosia sitten. Mietin, voisinko alkaa auttaa muita ikäihmisiä.
Ilmoittauduin tamperelaisen Mummon Kammarin vapaaehtoiseksi. Käyn silloin tällöin ikäihmisten luona rupattelemassa ja auttelemassa arkisissa asioissa.
Vapaaehtoisena pärjää pitkälle sillä, että on läsnä. Kysyy, miten voi auttaa, ja tekee parhaansa. Enempää ei kai voi odottaa.
Välillä on kyllä pelottanut. Kerran työnsin vanhempaa herraa pyörätuolissa pimeällä lumista mäkeä ylös. Vatsassa oli möykky.
Mitä jos horjahdan, mitä jos pyörätuoli kaatuu? Puristin tuolin kahvoja rystyset valkoisina.
Yksi rouva kutsui minua enkeliksi. Olin vain auttanut rollaattorin kanssa kauppaan, jutellut niitä näitä ja vienyt kassillisen lasipurnukoita kierrätykseen.
Toista rouvaa kävelytin torilla ja ruokaostoksille. Kun olin reissun päätteeksi tekemässä lähtöä kotiin, hän sanoi silmät loistaen: tämä oli elämäni paras päivä.
Se pysäytti.
Vaikka lausahduksessa olisi aimo annos kohteliaisuutta tai liioittelua, kertoi se silti olennaisen viestin. Kohtaaminen on merkityksellistä. Ihmisen rinnalla olemisesta on apua. Lyhytkin tuokio ja vähäiseltäkin vaikuttava tuki voivat toisen arjessa olla aidosti arvokkaita.
Usein lähden tapaamaan apua tarvitsevia ihmisiä vähän varautuneena. Työpöydällä odottaa pino tekemättömiä töitä, ja päivä on muutenkin venymässä pitkäksi.
Tapaamisen jälkeen epäilykset hälvenevät. Kohtaamisen antamalla latauksella jaksaa töitäkin tehdä tarmokkaammin.
Vapaaehtoistyö ei saa korvata julkisia palveluita. Yhteiskunta ei voi luistaa kansalaisille antamastaan hyvinvointilupauksesta.
Ihmisten osallistumisen avulla voidaan kuitenkin tukea ja täydentää julkisia palveluita. Vapaaehtoistyöllä hyvinvointiyhteiskunnasta voidaan tehdä paremminvointiyhteiskunta.
Oras Tynkkynen
www.orastynkkynen.fi
Kirjoittaja on kansanedustaja ja eurovaaliehdokas.
