Kun Euroopan unioniin liittymisestä aikanaan Suomessa päätettiin, vastustin jäsenyyttä. Pelkäsin unionin heikentävän maamme korkeaa ympäristönsuojelun tasoa, lisäävän turhia kuljetuksia ja vahvistavan suuryritysten otetta päätöksenteosta. Kansanäänestyksestä ei ehtinyt kulua kauaa, kun jouduin arvioimaan kantaani uudelleen. YK:n ilmastoneuvotteluissa näin, kuinka EU:n usko ilmastonmuutoksen torjumisen tärkeyteen kantoi myös epätoivon hetkien yli. Ilman EU:ta meillä ei olisi Kioton pöytäkirjaa– eikä myöskään paljoa toivoa kestävästä ratkaisusta Kioton jatkoksi.
Eduskunnan ympäristövaliokunnan varapuheenjohtajana sain seurata, kuinka nykyään käytännössä kaikki ympäristönsuojelun edistysaskeleet tässä maassa saavat alkunsa Brysselistä. Meillä ei ole vähään aikaan ollut juurikaan halua tai uskallusta tehdä asioita itsenäisesti ja näyttää muulle Euroopalle tietä. Päinvastoin Suomessa on usein suhtauduttu EU:nkin ympäristöaloitteisiin nuivasti ja jarrutellen. On kiinnostava ajatusleikki pohtia, miten olisimme vastanneet ilmastonmuutoksen haasteeseen kiristyvän kansainvälisen kilpailun paineessa, jos EU ei olisi suostutellut, yllyttänyt, ohjannut ja jopa pakottanut meitä rajoittamaan päästöjä.
Toisaalta siis kokemus on osittain murentanut idyllisen kuvani Suomesta ympäristönsuojelun edelläkävijänä. Toisaalta unionista näyttää tulleen ympäristönsuojelun turvaverkko, ei suinkaan sen romuttaja. Myös ilmastokeskustelu EU:ssa ja Suomessa poikkeaa radikaalisti toisistaan. Meillä suhtautumista ilmastonsuojeluun on usein leimannut epäilys. Meillä on epäilty vakavasti niin Kioton pöytäkirjaa kuin EU:n päästökauppaakin – ihmiskunnan historian toistaiseksi vahvimpia ympäristönsuojelun työkaluja. Nyt meillä epäillään EU:n tavoitteita uusiutuvan energian osuuden kasvattamisesta ja syöttötariffeja, joita käytetään suurimmassa osassa EU-maista.
EU:ssa ympäristöpolitiikkaa ei leimaa epäilys vaan pikemminkin rohkeus. On totta, että uusiutuvien osuuden kasvattaminen viidennekseen kaikesta energiasta vuoteen 2020 mennessä on haastava tavoite. On totta, että luonnon monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttäminen ja vesistöjen suotuisan tilan saavuttaminen vaatii hyvin paljon työtä. Osa tästä työstä maksaakin jotain. Silti se työ on tehtävä. Mikään vähempi olisi ongelmien sysäämistä jälkipolville.
Suomi voisi ottaa EU:n ilmastopolitiikasta oppia rohkeudessa ja kunnianhimossa. Ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää niin mittavia, ajoittain jopa mahdottomilta tuntuvia muutoksia, että vain rohkeudella ja kunnianhimolla ne saadaan vietyä läpi. Joissakin asioissa myös EU voisi ottaa oppia Suomesta. Vaikka täällä usein napistaan
Brysselin ympäristöaloitteista, toteutamme velvoitteemme tunnollisesti, kun asiat on lopulta päätetty. Hyvien ja kannatettavien tavoitteiden vaikutuksia voisi myös selvittää EU:ssa perusteellisemmin.
