Ensimmäisen retkipäivän kulkuohje oli Oriveden asemalta selviämisen jälkeen yksinkertainen: kävele eteenpäin 28,9 km. Ennen lähtöä annoin lyhyen haastattelun Oriveden Sanomille.

Vaikka reitti oli monotoninen, maisemat olivat viehättäviä. Oriveden ja Kangasalan välille osuu peltoja, niittyjä, metsiä ja vähän järviäkin, jotka pääsivät kesäauringossa oikeuksiinsa.

Ja aurinkoa todella riitti. Koko 33 kilometrin kävelyn ajan porotti pilvettömältä taivaalta. Tummalla asfaltilla olo oli välillä kuin saunassa. Koskaan jäätelöauton etäältä kantautuva soittoääni ei ole houkutellut niin paljon.

Olin pakannut reppuun 1,5 litraa juotavaa siinä toivossa, että matkan varrella olisi tullut vastaan kauppa, huoltoasema, kioski, lähde tai mikä tahansa paikka, josta saisi kuravettä parempaa juotavaa. Ei tullut.

Siksi perillä Kangasalla jano oli valtava. Aloitin kansalaisten tapaamisen juomalla pullollisen kivennäisvettä ja tuopillisen maitoa.

Hotelli Urun terassilla rupateltiin nipusta erilaisia aiheita. Tullin henkilöstöpulan ja yhteisöllisten vanhusasuntojen lisäksi puitiin yhdyskuntasuunnittelua, Vihreiden maaseutupolitiikkaa ja energiaratkaisuja.

Miltä ensimmäisen kävelypäivän päätteeksi sitten tuntui? Enimmäkseen ihan hyvältä. Reisiä tai sääriä ei kolottanut, eikä muhkean repun kantaminen käynyt pahasti selkään. Edes armoton porotus ei polttanut ihoa, kiitos kohtuullisen pohjarusketuksen, varjon suosimisen ja kertoimen 40.

Mutta jaloista tietää kävelleensä. Oikeassa päkiässä on rakko ja nilkka arastaa ankarasti. Vasemman jalan pöytä on hiertynyt lenkkareihin.

Katsotaan, kuinka raato olo on aamulla, kun edessä on reippailu Pälkäneelle ja Valkeakoskelle.

Oras Tynkkynen

Edellinen: Miksi kävellä Pirkanmaan halki?

Seuraava: Päivä 2: Kangasala–Pälkäne–Valkeakoski

Lisää kuvia kuvagalleriassa