Waldemar Melangon havainnot homojen kielletystä alakulttuurista 1960- ja 1970-lukujen taitteen Helsingissä tarjoavat harvinaisen ikkunan vaiettuun ja vainottuun maailmaan. Nelisenkymmentä vuotta sitten kirjoitetut pohdiskelut ovat samalla sekä aikansa tuotteita että yhä ajankohtaisia.

Tuolloin elettiin aikaa, jolloin homoseksuaalinen käytös oli lailla kielletty ja homous luokiteltu mielisairaudeksi. Seksuaalivähemmistöistä tiedettiin hyvin vähän, ja moni suomalainen kasvoi ilman itseään kuvaavaa identiteettiä, jopa ilman sopivaa käsitettä.

Ajat ovat onneksi muuttuneet. Tuskin kukaan puistoissa ja pisuaarien liepeillä tuolloin haastateltu mies olisi voinut kuvitella, että nykyään Suomessa miehen kanssa parisuhteessa elävä mies voi päästä presidentinvaalien toiselle kierrokselle tai että eduskunnassa vakavasti keskustellaan avioliiton mahdollistamisesta kahdelle miehelle.

Melanko lähestyy tutkimuksensa kohteita tuomitsematta, usein ymmärtäen. Mennyt aika näkyy siinä, että hänkin puhuu ”homoseksualismista” ja tarkastelee homoutta poikkeavuuden näkövinkkelistä. Ajan kulumisesta kielii myös se, että nykyään gramofonin sijaan tutkija voi piilottaa taskunsa digitaalisen nauhurin – eikä satiaisia enää hoideta DDT:llä.

Kirjeet osoittavat kuitenkin, että Melanko oli myös radikaalisti aikaansa edellä. Hän arvioi terävästi:

”Havaintojen avulla olen tullut vahvasti siihen käsitykseen, että kun tutkimme homoseksualisteja, on meillä tarkkailun kohteena joukko ihmisiä, jotka omaan sukupuoleensa kohdistuvien seksuaalisten mieltymysten vuoksi joutuvat olosuhteiden pakosta toisinaan käyttäytymään partneria etsiessään samalla tavalla. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin päättyvät. Heidän persoonallisuutensa ja eri taipumuksensa (jopa seksuaaliset) voivat olla täysin erilaiset, eli he poikkeavat toisistaan kuten heteroseksuaalisestikin käyttäytyvät.”

Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin meidän on helpompi ymmärtää tätä Melangon vuosikymmeniä sitten hahmottamaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sisäistä kirjoa. Homot voivat olla perinteisessä mielessä naisellisia tai miehekkäitä, seksuaalisesti hyperaktiivisia tai aseksuaalisia ja keskenään erilaisia tuhansin muin tavoin. Homous on vain yksi eikä useinkaan määräävä identiteetin osatekijä, minkä Juha Jämsä on kaapannut osuvasti gradunsa nimessä Isä, joka on homo (ei siis homoisä).

Melangon havainnoimat ja haastattelemat ihmiset edustavat valtaosin marginaalin marginaalia, miesseuraa julkisilta cruising-paikoilta etsiviä miehiä. Melanko tulkitsee heidät homoiksi, mutta nykyään puhuttaisiin todennäköisesti miehistä, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa; seksuaalinen käytös kun ei määrää identiteettiä, joka on näillä miehillä voinut vaihdella homoudesta biseksuaalisuuteen ja jopa heterouteen.

Vaiettuna, sairaaksi leimattuna ja kiellettynä vähemmistönä miehet ovat odotettavasti kohdanneet paljon vastoinkäymisiä. Monista tarinoista välittyvät häpeä ja pelko, masennus ja päihdeongelmat. Osaa miehistä on hyväksikäytetty, kiristetty tai uhkailtu, hirvittävimmillään elämäntarinoihin nivoutuvat katuväkivalta, raiskaukset ja itsemurhayritykset.

Olisi kovin inhimillistä ja ymmärrettävää tulkita tarinoita niin kuin monet aikalaiset ja valitettavan moni vielä 2010-luvullakin: homous suistaa ihmiset monenkirjaviin ongelmiin ja tuomitsee heidät kurjaan elämään. Melanko välttää kuitenkin tämänkin ansan:

”Jos henkilö tuntee olevansa varmalla perustalla, on hän homoseksuaalinakin varma eikä anna sen paljon häiritä mielenterveyttään vaan hyväksyy itsensä ja elää tavoilleen uskollisena täyspainoista elämää.”

Johtopäätös on monille meistä nykyään itsestään selvä. Sen radikaaliuden ymmärtää vain muistuttamalla itseään Melangon haastatelleen miehiä, joista iso osa eli valheessa ja yhteiskunnan hyljeksimänä, joutuen jatkuvasti pelkäämään kiinni jäämistä ja väkivaltaa, vailla tosiasiallista mahdollisuutta kestäviin ja merkityksellisiin parisuhteisiin. Täyspainoisen elämän on vielä tuolloin täytynyt tuntua monelle kaukaiselta unelmalta.

Melanko puuttuu ulkopuolisena tarkkailijana osuvasti myös marginaaliin ajetun vähemmistön sisäisiin hierarkioihin ja suvaitsemattomuuteen. Ihmisten jakaminen vuohiin ja lampaisiin luokan, iän tai seksuaalisen käyttäytymisen normittamisen perusteella kuulostaa tämänkin vuosituhannen homoalakulttuurin näkökulmasta kipeän ajankohtaiselta.

Täysin moitteeton ei toki Melangonkaan ote ole – ja kuinka vuosikymmenien edistyksen tuoman jälkiviisauden valossa arvioidessa voisikaan olla. Haastatteluissa kirjataan säntillisesti tippuritapaukset ja ryhmäseksikokemukset, mutta jätetään identiteetin ja sosiaalisten suhteiden analyysi vähemmälle. Metodologia ei taitaisi läpäistä tämän päivän tiukentunutta tutkimusetiikan seulaa.

Melangon ansiokkuus tulee kuitenkin esiin tavassa, jolla hän hahmottaa homojen kokemien ongelmien yhteiskunnalliset juuret:

”– homoseksualistinen käyttäytyminen niin kuin ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen yleensäkin, saattaa aiheuttaa tiettyä rikollisuutta. On kuitenkin paljon rikoksia, jotka aiheutuvat siitä syystä, että homoseksuaalisuus on maassamme kriminalisoitu.”

Asuessani kevään 2000 New Delhissä seurasin myös paikallista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta kamppailevaa liikettä. Vuosituhannen taitteen Intiassa kriminalisointi altisti hyväksikäytölle ja rikoksille. Homot eivät uskaltaneet raportoida väkivaltaa, koska pelkäsivät seksuaalisuuden paljastumista, ja poliisit kiristivät homoja uhaten kaapista ulos heittämisellä. Mikä oli totta 1970-luvun Suomessa ja ensikymmenluvun Intiassa, on valitettavasti yhä totta niissä kymmenissä maissa, joissa homous on laitonta – muutamissa jopa rangaistavissa kuolemalla.

Melangon kirjeet avaavat ikkunan maailmaan, jota ani harva nykyisin elävistä suomalaisista on voinut nähdä. Monet suomalaisen homohistorian vaiheet odottavat vielä kirjoittajaansa, vaikka mm. Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia sekä Kati Mustosen ja Johanna Pakkasen Sateenkaari-Suomi ovat tehneet arvokasta pioneerityötä.

Siksi harmitus on suuri, kun kirjeenvaihto päättyy 1970-luvun puolivälissä. Moni kysymys jää vaille vastausta, moni aiemmissa kirjeissä lupaavasti avattu polku kulkematta.

Olennaisimman Melanko on silti ehtinyt jo välittää. Koskettavinta minulle myöhempien aikojen homona ja siten etuoikeutettuna on kirjeistä välittyvä, ajoittain verestävä ihmisyys.

Melangon haastattelemat miehet hakevat seuraa tarkoin varoen ja omintakeista tapakoodistoa soveltaen baareista, puistoista ja pisuaareista, koska vaihtoehtoja ei käytännössä ollut. Tuon ajan miehillä ei ollut homobaareja, internetin keskustelusivustoja tai Maaseudun Tulevaisuuden mies etsii miestä -palstaa.

Miehet ajoi pusikkojen ja huoltorakennusten suojaan perustavanlaatuinen ihmisen ikävä toisen luo. Melangon ainutlaatuisen työn kiteyttää ehkä parhaiten huokauksenomainen toive: ”ihminen – kuka tahansa”.

Oras Tynkkynen