”Neuvostoliittoon voi tulla ulkomaalaisia matkailijoita rodusta, kansallisuudesta ja poliittisesta vakaumuksesta riippumatta, voi tulla kaikista maista, jopa sellaisistakin, joihin Neuvostoliitolla ei ole diplomaattisia suhteita.”
Priss, Kasatkin & Mazov: Matka Neuvostoliittoon

Minua on pitkään askarruttanut, miksi monet valtiot tekevät parhaansa, jotta ulkomailta ei tulisi ihmisiä kantamaan maahan rahaa. Venäjä on tästä hyvä, joskaan ei ollenkaan pahin, esimerkki.

Venäjälle päästäkseen pitää hankkia ennalta viisumi, jonka saadakseen pitää olla kutsu. ”Kutsulla” ei tosin ole mitään tekemistä sen kanssa, että joku venäläinen olisi kutsunut maahan; sen kun voi tilata matkatoimistosta.

Rajalla pitää täyttää maahantulokortti kahtena kappaleena. Siihen täytetään samat tiedot, jotka viranomaisilla pitäisi olla jo viisumista.

Yli kolme arkipäivää kestävillä matkoilla vierailijan pitää rekisteröityä ulkomaalaisviranomaisille. Hotelli hoitaa rekisteröinnin matkustajan puolesta, mutta jos joitakin asiakirjoja puuttuu, voi se kieltäytyä majoittamasta kulkijaa.

Byrokratiasta huolimatta päädyin äitini kanssa lähtemään viikon matkalle Venäjälle. Sotšiin meitä houkutti tulevien talviolympialaisten sijaan nostalgia: kävimme samassa paikassa, kun olin noin nelivuotias.

Kouvolasta saimme hyttiseuraksi naisen, jolla on Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuus. Hänestä oli apua, kun venäläisen konduktöörin kanssa neuvoteltiin matkalipuista.

VR:llä työskentelevä äitini sai Venäjälle vapaalipun virkaa toimittavan pramean lappusen, joka ei kuitenkaan konduktöörin ja Viipurin aseman virkailijan mielestä käynyt varsinaisesta matkalipusta.

Saimme ohjeen mennä lapun kanssa vielä uudelleen luukulle Moskovassa. Jäimme jännittämään, kelpaisiko matkalippu Sotšin-junaan.