Suomessa ajatellaan yleisesti, ettei pienellä maalla voi olla suurta roolia kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Vähättelyyn ei kuitenkaan ole aihetta – meillä on hyvät edellytykset nousta ilmastodiplomatian kärkeen.

YK:n ilmastoneuvotteluihin osallistuu yli 190 maata. Ratkaisevassa asemassa ovat Kiinan ja Yhdysvaltain kaltaiset jätit. Pieni Suomi ei voi neuvottelujen kulkuun juurikaan vaikuttaa.

Vai voisiko sittenkin?

Kestävän kehityksen toimikunta on esittänyt, että Suomesta tehtäisiin kansainvälisen ympäristödiplomatian kärkimaa. Ilmastoneuvottelujen historia tuntee monia esimerkkejä siitä, kuinka pientenkin valtioiden edustajat ovat jättäneet jälkensä. Vaikka maan koolla on merkitystä, vielä olennaisempaa on osaaminen ja omistautuminen.

Esimerkiksi Tuvalun kaltaiset pienet saarivaltiot ovat toistuvasti olleet kokoaan huimasti suuremmassa roolissa. Viime vuosina ratkaisevia neuvotteluja ovat vetäneet Antiguan ja Barbudan sekä Maltan kaltaisten lilliputtivaltioiden diplomaatit.

Ilmastoneuvotteluissa EU puhuu yhdellä äänellä, joten keskeinen vaikuttamisen paikka on EU:n sisällä. Silti myös yksittäisillä jäsenmailla voi olla neuvotteluissa näkyvä rooli.

Cancúnin kokouksessa puheenjohtajamaa Meksiko kutsui ministerit muun muassa Ruotsista ja Espanjasta vetämään keskeisten teemojen neuvotteluja. Ranska julkisti Cancúnissa yhteisen aloitteen Kenian kanssa ja vuotta aiemmin Kööpenhaminassa Etiopian kanssa.

Osin neuvottelujen puheenjohtajuudet ovat seremoniallisia, eikä yksittäisten diplomaattien kotimaan merkitystä kannata liioitella. Näkyvä asema neuvotteluissa kuitenkin tuo myös vaikutusvaltaa ja vahvistaa maan kansainvälistä profiilia.

Kokeneita neuvottelijoita

Suomen on mahdollista olla ilmastoneuvotteluissa aktiivisessa välittäjän roolissa. Meillä on sekä osaamista että osapuolten keskuudessa varsin hyvä maine.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä painottaa, ettei Suomi tähänkään asti ole istunut kättensä päällä. Delegaatiomme ilmastokokouksissa ovat maan kokoon suhteutettuna suurimmasta päästä. Suomi on nostanut keskusteluihin aktiivisesti – ja menestyksekkäästi – sukupuolinäkökulmaa, mistä olemme saaneet myös kansainvälistä tunnustusta.

Tasavallan presidentti Halonen toimii rinnakkaispuheenjohtajana YK:n kestävän kehityksen korkean tason paneelissa. Ministeri Lehtomäellä taas on vastaava asema kansainvälistä ympäristöhallintoa uudistavassa työryhmässä – molemmat tehtäviä, jotka tukevat tehokasta kansainvälistä ilmastopolitiikkaa.

Tapani Vaahtoranta luotsaa Dar es Salaamissa instituuttia, joka kulkee nimellä Institute of African Leadership for Sustainable Development. Se tukee kehitysmaiden johtajuutta ja osallistumista globaaliin hallintaan – myös ympäristöneuvotteluissa.

Suomalaiset virkahenkilöt – Jukka Uosukainen ja Outi Berghäll etunenässä – ovat päässeet näköalapaikoille ilmastoneuvottelujen tärkeissä osissa. Suomi emännöi 2000-luvun alussa kolme luonnon monimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen yhteyksiä käsittelevän asiantuntijaryhmän kokousta.

Väitän kuitenkin, että voimme tehdä kansainvälisen ilmastosovun edistämiseksi vielä enemmän. Esitän seuraavassa seitsemän ajatusta keskusteltavaksi ja harkittavaksi.

Seitsemän askelta kärkeen

Ensinnäkin tehokkaan vaikuttamisen edellytys on aiempien ilmastolupausten täyttäminen. Suomen tulee jatkaa ja voimistaa toimia omien päästöjen vähentämiseksi. Sama koskee velvoitteita tukea kehitysmaiden ilmastotyötä.

Toiseksi Suomen pitää vahvistaa tietopohjaa kansainvälisestä ilmastopolitiikasta. Nyt suunta on päinvastainen: Ulkopoliittinen instituutti on päättänyt lakkauttaa ilmasto-ohjelmansa ja osaajat uhkaavat karata muihin tehtäviin ja maihin. Suomalaisissa yliopistoissa on harmillisen vähän osaamista ilmastopolitiikasta yleensä ja ilmastoneuvotteluista erityisesti.

Kolmanneksi Suomen tulee tukea neuvottelijoiden pitkäjänteistä työssä kehittymistä. Ihmisten pitää voida seurata neuvottelujen pitkää kaarta ja kartuttaa kokemuksia. Konkreettisesti Suomi voisi sijoittaa useampia virkahenkilöitä YK:n ilmastosopimuksen sihteeristöön ja muihin kansainvälisiin järjestöihin.

Neljänneksi Suomi voisi valita neuvottelujen kannalta keskeisen teeman, johon se hakee aktiivisesti ratkaisuja. Niin arvokas kuin Suomen esillä pitämä sukupuolinäkökulma onkin, sillä ei ratkaista kansainvälisen ilmastopolitiikan tulevaisuutta. Esimerkiksi Ison-Britannian esiin nostama rahoitus ja Norjan painottama tropiikin metsäkadon torjunta ovat likempänä neuvottelujen keskiötä.

Ulkoministeri Tuomiojan kaudella Suomella oli aktiivinen ote niin sanottujen innovatiivisten rahoitusmekanismien kehittämisessä. Tämän perinnön varaan olisi hyvä rakentaa; pitkän aikavälin ilmastorahoituksen turvaaminen on yksi neuvottelujen kohtalonkysymyksistä. Toinen tärkeä aihe on vähäpäästöinen teknologia. Siinä Suomella olisi sekä annettavaa että saatavaa.

Viidenneksi Suomi voisi aktiivisemmin rakentaa kumppanuuksia etelän kanssa. Luontevimpia partnereita ovat nykyiset kahdenvälisen kehitysyhteistyön kohdemaat. Arvokasta olisi kuitenkin liittoutua myös suurten kehitysmaiden kanssa. Ilmastopolitiikassa kiinnostava on ollut niin sanotun Cartagena-ryhmän maiden käymä dialogi.

Kuudenneksi Suomi voisi nostaa profiilia emännöimällä neuvotteluja. Vuotuinen YK:n ilmastokokous saattaa olla liian iso pala haukattavaksi, mutta pienemmät väli-istunnot eivät.

Seitsemänneksi Suomi voisi selvittää, voisiko maamme arvostettua asemaa kriisien sovittelijana hyödyntää ilmastoneuvotteluissa. Voisimmeko kouluttaa ammattimaisia ilmastovälittäjiä, jotka auttaisivat erimielisyyksien sovittelemisessa? Missä ovat ilmastonsuojelun marttiahtisaaret ja pekkahaavistot?

Kannattava investointi

Ilmastodiplomatian vahvistaminen edellyttää rahaa, ja siitä on näinä aikoina tunnetusti niukkuutta. Edellä esitetyissä seitsemässä askeleessa puhutaan kuitenkin pääosin varsin maltillisista summista, suuruusluokaltaan ehkä joistakin miljoonista euroista.

Sijoitus olisi luultavasti kannattava jo yksin Suomen kansainvälisen maineen takia. Valtion nykyistä näkyvämpi rooli ilmastodiplomatiassa tukisi myös suomalaisyritysten kestävän teknologian ja palveluiden vientiä.

Rahaakin olennaisempaa on sitoutuminen. Poliittisen johdon pitäisi tehdä strateginen valinta, että Suomen kannattaa priorisoida maailman pelastamista ilmastokriisiltä.

Seuraava hallitus voi ottaa tavoitteeksi vahvistaa Suomen panosta ilmastosovun edistäjänä. Tämä tulisi kirjata hallitusohjelmaan.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija ja Vihreiden kansanedustaja