Tietoyhteiskunta.fi, toukokuu 2005

Tie hyvinvoinnin kasvattamiseen on liian usein kivetty todellisuudessa hyvinvointia syövillä keinoilla. Miksi kasvattaa taloutta hampaat irvessä silloin, kun se ei tee onnelliseksi? Olisiko aika siirtyä bkt-fetisismistä onnellisuustalouteen?

Teolliset yhteiskunnat perustuvat jatkuvalle kasvulle. Bruttokansantuotteen on kasvettava tasaisesti, jotta työllisyys pysyisi edes nykytasolla – sen kohentamisesta puhumattakaan. Talouskasvu ruokkii raaka-aineiden kulutuksen, päästömäärien ja jätteen tuotannon kasvua. Yltyvän energiantarpeen tyydyttämiseksi rakennetaan parhaillaan viidettä ydinvoimalaa, ja puheet kuudennesta yltyvät. Vuorineuvokset haaveilevat jo seitsemännestä ja kahdeksannesta. Välillä havahdumme: päästöjä on vähennettävä, luonnon hupeneminen pysäytettävä ja jätteiden tuottamista hillittävä. Seuraavassa riennämme kuitenkin jo suunnittelemaan uusia automarketteja, turvevoimaloita, moottoriteitä ja jätteenpolttolaitoksia. Jos kansakunnalla olisi psykologi, diagnoosimme olisi synkkä; potilas ei kykene näkemään tekojensa ja niiden seurausten välistä yhteyttä, hallusinoi jatkuvasta kasvusta, kieltäytyy hyväksymästä tosiasioita.

Suuntana perikato

Pysähdytään hetkeksi. Miksi nykymeno ei muka voisi jatkua? Ilmasto lämpenee mahdollisesti katastrofaalisin seurauksin. Golfvirta saattaa pysähtyä, Grönlannin jäätiköt sulaa ja puolet Amazonasin sademetsistä muuttua ruohoaavikoiksi. Joka vuosi hävitetään 15 miljoonaa hehtaaria metsää. Eroosio ja aavikoituminen etenevät, valtamerten kalakannat hupenevat, maaperä ja vesistöt pilaantuvat. Nykymenon looginen päätepiste on maailma, jossa luonnonvarat on käytetty loppuun, ilmasto muuttunut sietämättömäksi, metsät hävinneet ja laajat alueet saastuneet elinkelvottomiksi. Lajimme eloonjäämisestä ei tarvitse olla huolissaan, sillä ihmistä on huomattavan vaikea tappaa hengiltä. Sen sijaan järjestäytyneiden yhteiskuntien ja sivilisaation selviämisestä ilman merkittävää suunnanmuutosta en ole niin varma.

Kasvu kasvun itsensä vuoksi on syöpäsolun ideologia

Talouskasvu nostaa aineellista elintasoa, mutta ei välttämättä kaikille. Hiljattain todettiin rikkaimpien vaurastuneen Suomessa entisestään. Jo ennestään hyväosaisten rikastuminen taas usein lisää köyhien tyytymättömyyttä, vaikka se ei olisi köyhiltä pois. Elintason kohentuminen parantaa hyvinvointia selvästi monissa tapauksissa. Ugandassa lapset voivat päästä kouluun tai äiti lääkärille lisätulojen ansiosta. Suomessa vaurastuminen taas voi realisoitua esimerkiksi auton hankintana, mikä vähentää usein kävelyä ja pyöräilyä, mikä puolestaan heikentää terveyttä ja hyvinvointia. Elintason kohoamisen hintana voi myös olla vapaa-ajan hupeneminen ja läheisten laiminlyönti. Tie hyvinvoinnin kasvattamiseen on kivetty todellisuudessa hyvinvointia syövillä keinoilla. Miksi kasvattaa taloutta hampaat irvessä, jos se ei tee meitä onnelliseksi? Olisiko aika siirtyä bkt-fetisismistä onnellisuustalouteen?

Prognoosi: toipuminen mahdollista

Talouskasvun maksimoiminen optimoi väärää asiaa. Vähän kuin maksimoisimme hiivan määrän, kun on tarkoitus leipoa. Määrällisen kasvun sijaan tarvitsemme laadullista kasvua; ei välttämättä enemmän vaan parempaa. Toivomme piilee kahtaalla: ihmisten kyvyssä innovoida ja yhteiskuntien kyvyssä korjata itseään. Ihmiskunta on keksinyt kirjapainotaidon, kondomin, polkupyörän, internetin ja paljon muuta nerokasta. Pystymme luomaan myös teknologiaa, jolla hyvinvointia tuotetaan murto-osalla nykyisistä luonnonvaroista ja päästöistä. Kun yhteiskunnassa havaitaan ongelma, siihen yleensä reagoidaan. Joskus myöhässä, usein vaillinaisesti, mutta reagoidaan kuitenkin. Sosiaaliset yritykset, peruskoulu, parisuhdelaki ja kirjastolaitos ovat kaikki hyviä yrityksiä puuttua yhteiskunnan epäkohtiin. Toipuminen on mahdollista. Voimme irtisanoutua syöpäsolun ideologiasta – kasvusta kasvun itsensä vuoksi – ja oppia kasvamaan fiksummin.

Oras Tynkkynen
kansanedustaja (vihr.)
Tampere