Kuntavaalien jälkeen eetteri on pullollaan arvioita tuloksen syistä. Paljastan nyt politiikan hartaasti varjellun salaisuuden: kukaan ei oikeasti tiedä.

Monet arviot voivat olla perusteltuja, ja ne voivat myöhemmin osoittautua oikeiksi. Tässä vaiheessa ne ovat kuitenkin lähinnä valistuneita arvauksia.

Tiedämme sen, kuinka monta ääntä puolueet ja ehdokkaat ovat saaneet ennakkoäänestyksessä ja varsinaisena vaalipäivänä eri äänestyspaikoilla. Pystymme myös vertailemaan tulosta (voittopuolisesti) valtakunnallisiin kyselytuloksiin.

Emme kuitenkaan vielä tiedä, kuinka moni puolueen A äänestäjä on siirtynyt puolueen B leiriin tai nukkuvien puolueeseen. Mikä tärkeintä: emme tiedä, miksi äänestäjät ovat oikein valintansa tehneet.

Tämä tarjoaa herkullisen tilanteen ihmisille heijastaa tulokseen omia asenteitaan. Jos olet ollut sitä mieltä, että puolue X on ollut liian vasemmistolainen/oikeistolainen/kubistinen/surrealistinen, saatat nyt tulkita, että juuri se selittää puolueen tappion. Jos taas olet ollut sitä mieltä, että puolueen Y puheenjohtaja, välikysymys tai avaus maatalouspolitiikasta on ollut onnistunut, haet ehkä selitystä menestykseen siltä suunnalta.

Yhdysvaltalaisen tilastotietelijän W. Edwards Demingin suuhun on laitettu lainaus “in God we trust; all others must bring data”. Meillä ei ole riittävää dataa. Siis: kukaan ei oikeasti tiedä.

Se kuitenkin tiedetään, että Vihreät otti reippaasti turkkiin. Valtakunnallisesti tulos heikkeni neljän vuoden takaisesta 1,9 prosenttiyksikköä. Valtuutettujen määrä laski noin viidenneksellä – vaikka ehdokkaita oli enemmän ja useammassa kunnassa kuin koskaan aiemmin.

Nyt osaa vihreistä saattaa houkutella tulkita tulos torjuntavoitoksi. Moni on muistuttanut, että kannatuksen laskusta huolimatta tulos on silti toiseksi paras koskaan.

Toistetaan kaikki yhdessä ääneen: tuli vaalitappio. Sen kuvaaminen joksikin muuksi ei voi muuttaa lopputulosta – ainoastaan kansalaisten käsitystä siitä, kuinka kytköksissä todellisuuteen Vihreät on.

Mitä tappion taustalla sitten saattaisi olla? Kuten sanottua, kukaan ei oikeasti tiedä. Joitakin valistuneita arvauksia voi kuitenkin esittää tuloksen ja kansalaisten kanssa käytyjen keskustelujen perusteella.

1. Hallituspuolueet kärsivät. Kaikki hallituspuolueet RKP:tä lukuun ottamatta ottivat takkiin. Näin ei käy ihan aina, mutta usein kuitenkin.
2. Äänestyslaiskuus iski. Äänestysprosentti laski neljän vuoden takaisesta. Vihreiden äänestäjät ovat kannastaan keskimääräistä epävarmempia, joten passiivisuus rokotti puolueen kannatusta muita enemmän.
3. Marin-ilmiö vakuutti. Myös SDP otti takapakkia, mutta nettotuloksen takana puolue saattoi silti imuroida äänestäjiä juuri Vihreiltä. Marinin SDP on puolueiden välillä arpoville äänestäjille toisella tavalla houkutteleva kuin aiemmin.
4. Vihreät teemat jäivät koronan varjoon. Ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta puhuttiin merkittävästi vähemmän kuin vaikka edellisissä eduskuntavaaleissa. Sisäministerin salkku ei välttämättä tuo haluttua näkyvyyttä, eikä ulkopolitiikalla voiteta vaaleja.
5. Tarttumapinta on ohentunut. Vihreiden ehdokaslistoilla on ollut varsin monipuolisesti erilaisia ihmisiä eri taustoista – eri sukupuolia, eri ikiä, eri ammatteja ja koulutuksia. Tämä ei näy puolueen viestinnässä, jossa vihreistä toimijoista saa usein hyvin kapean kuvan.
6. Kulttuuriväki pettyi (ja syystä). Hallituksen toiminta kulttuuri- ja tapahtuma-alan kannattelemisessa epidemian yli on ollut fiasko. Vihreiden päättäjien kannanotot Twitterissä eivät tuo leipää pöytään, jos hallituksessa ei saada päätöksiä läpi.

Nämä ovat omia valistuneita arvauksiani, jotka voivat vielä muuttua keskustelun perusteella. Mitkä ovat omiasi?

Tappio kirvelee, mutta se voi myös opettaa. Jos Vihreät pystyy nyt kohtaamaan tappion rehellisesti ja itsekriittisesti, tämä voi olla mahdollisuus kehittyä – ja menestyä seuraavissa vaaleissa.