Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher puolusti hallituksensa politiikkaa vuosikymmenen ajan hokemalla: ei ole muuta vaihtoehtoa.

Politiikassa on kuitenkin aina vaihtoehtoja. Itse asiassa politiikka on vaihtoehtoja: valintojen tekemistä tosiasioiden ja arvojen perusteella.

Esimerkiksi Kreikan – ja samalla Euroopan – talouden kriisituelle on vaihtoehtoja. Ne vain ovat asiantuntijoiden mukaan vielä huonompia kuin riskipeli miljardilainoilla.

Viime aikoina monet ydinvoiman kannattajat ovat väittäneet, että lisäydinvoimalle ei ole vaihtoehtoja. He ovat yhtä väärässä kuin Thatcher aikanaan.

Hallituksen enemmistö kieltäytyi selvittämästä vaihtoehtoa, jossa Suomen sähkön tarve tyydytetään ilman lisäydinvoimaa. Siksi Vihreiden oli tehtävä se itse.

Tässä vihreän kasvun mallissa otetaan varuilta lähtökohdaksi teollisuuden ylioptimistiset kulutusennusteet. Kaulaa sähkön tarpeen ja tarjonnan välillä kurotaan kolmella elementillä: energiatehokkuudella, kysyntäjoustolla ja uusiutuvilla.

Mikä on lopputulos? Vuonna 2020 sähköomavarainen Suomi pärjää ilman Venäjän tuontia. Saastuttava lauhdetuotanto on poljettu murto-osaan nykyisestä. Teollisuus saa kaiken sähkön, jota se voi kuvitella tarvitsevansa.

Ja kaikki tämä ilman yhtään uutta ydinvoimalaa.

Ydinvoiman kannattajat ovat reagoineet vaihtoehtoihin vaikenemalla. Tähän lienee ainakin pari mahdollista selitystä.

Voi olla, että ydinvoiman kannattajat eivät ole perehtyneet vaihtoehtoihin. Tällöin he ovat tekemässä vaalikauden kauaskantoisinta päätöstä puutteellisin tiedoin.

Voi myös olla, että ydinvoiman kannattajat eivät vain pysty osoittamaan, että heidän ajamansa malli on vaihtoehtoja parempi. Kumpikaan selitys ei ole demokratian kannalta järin rohkaiseva.

Omaa kantaa ei kannata politiikassa ajaa väittämällä, että se on ainoa mahdollinen. Paukut on viisasta keskittää perustelemaan sitä, miksi oma vaihtoehto on monista mahdollisista paras.

Vihreän kasvun mallissa päästään samoihin tavoitteisiin kuin ydinvoiman lisärakentamisella: omavaraiseen ja vähäpäästöiseen sähköntuotantoon, joka kattaa teollisuuden tarpeet. Tässä se onnistuu kuitenkin ilman lisäydinvoiman riskejä ja haittoja kotimaisilla ja kestävillä ratkaisuilla, joissa on iso vientipotentiaali.

Vuonna 1983 Thatcher myönsi haastattelussa: ”Kaikessa politiikassa on kyse valinnoista eri vaihtoehtojen välillä.” Milloin ydinvoiman kannattajat suostuvat tunnustamaan saman?

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja on Vihreiden kansanedustaja ja varapuheenjohtaja.