Julkaistu Vihreässä Langassa.

Ihmiset ovat lopen kyllästyneitä perinteiseen politiikkaan. Ammattikyselyissä kansanedustajia arvostetaan suunnilleen yhtä paljon kuin pölynimurikauppiaita.

Politiikassa risoo moni asia. Puolueet näyttävät keskittyvän riitelemään keskenään sen sijaan että hakisivat yhteistyössä ratkaisuja Suomen ongelmiin. Poliitikot vaikuttavat tavoittelevan enemmän omaa kuin yhteistä etua. Monen mielestä edustajat lupaavat yhtä mutta tekevät toista.

Ihmisten tyytymättömyyteen uskottavasti vastaava poliittinen liike menestyy. Näin kävi perussuomalaiselle puolueelle jytkyvaaleissa ja Juha Sipilän johtamalle keskustalle niiden jälkeen.

Näin kävi myös vihreille, kun liike ponnahti muutamassa vaalikaudessa nollilta hallitukseen. Olemme menestyneet toimimalla toisin.

Valitsimme esimerkiksi ensimmäisenä eduskuntapuolueena puheenjohtajan suoralla jäsenäänestyksellä. Tiukat kiertosäännöt johtopaikoilla takaavat vallan jakamisen – toisin kuin eräässäkin vanhassa puolueessa, jossa yksi mies voi toimia puheenjohtajana 17 vuotta putkeen. Vihreät ehdokkaat sitoutuvat julkistamaan vaalilahjoitukset lain vähimmäisvaatimuksia tiukemmin.

Nämä ja lukuisat muut esimerkit vahvistavat samaa kuvaa. Moni on luottanut vihreisiin, koska olemme vaikuttaneet perinteisiä puolueita paremmalta vaihtoehdolta. Tai ainakin vähemmän huonolta.

Yksi vahvimmista valteistamme on samalla meille haaste. Jos lupaamme enemmän, ihmiset myös vaativat enemmän. Ymmärrettävästi.

Kiusaus mennä aidan matalimmasta kohdasta kolkuttelee myös vihreissä. Jos annamme vapaaehtoisesti tasoitusta muille puolueille, pystymmekö ajamaan heikommin tavoitettamme – reilua ja kestävää maailmaa?

Emme me anna tasoitusta muille puolueille; muut puolueet antavat sitä meille. Kaikkonen, Vihriälä, Ailus, Kalli. Muutamia nimiä uutisotsikoista viime vuosilta.

Veivätkö he puolueensa vaalivoittoon? Eivät tainneet. Kepulikonstien mahdollinen hyöty jää ohikiitäväksi ja pikkiriikkiseksi verrattuna haittaan, jota moraalin venyttäminen äänestäjien silmissä aiheuttaa.

Vaatimustaso politiikan etiikalle – poletiikalle – on noussut. Kansalaiset ja toimittajat vaativat nykyään enemmän kuin Kekkosen aikoina.

Se on vihreille mahdollisuus. Meidän pitää olla valmiita vaatimaan myös itseltämme enemmän.