Viikon aluksi valmistauduin seuraavana maanantaina Balilla alkavaan YK:n ilmastokokoukseen. Ympäristöministeriön emännöimässä Suomen valtuuskunnan tapaamisessa käytiin läpi neuvottelutilannetta ja käytännön järjestelyjä.

Kioton konferenssista lähtien olen osallistunut kuuteen ilmastokokoukseen ensin kansalaisjärjestöjen edustajana ja viime vuosina kansanedustajana. Nyt matkustan paikalle ensimmäistä kertaa uudessa roolissani valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana.

Pikapyrähdyksen jälkeen palasin Tampereelle parturiin. Kävin katsomassa Leonardo di Caprion juontaman dokumentin Yhdestoista hetki.

Se ei ollut niin vaikuttava kuin ilmeinen vertailukohta, Epämiellyttävä totuus. Kuitenkin siinä missä Gore keskittyi vain ilmastonmuutokseen, Leo käsittelee ympäristökriisiä laajemmin ja syvemmin.

Tiistaina tapasin ympäristövaliokunnan kokouksen jälkeen KTM:n kollegoita ilmastostategiasta, iltapäivällä VNK:n tiimiä. Istunnon jälkeen pidimme pienen palmuöljypalaverin.

Osa ympäristöjärjestöistä on huolissaan siitä, että palmuöljyn lisääntynyt viljely biodieselin raaka-aineeksi uhkaa kiihdyttää sademetsätuhoa Kaakkois-Aasiassa. Suomi on keskeisessä asemassa, sillä valtioenemmistöinen Neste Oil investoi valtavia summia palmuöljyyn perustuviin jalostamoihin.

Keskiviikkona istuin ensin oikeusministeriössä Vihreiden hallitusryhmän palaverissa, sitten valtioneuvoston linnassa ilmasto- ja energiapoliittisen ministeriryhmän kokouksessa. Jouduin karkaamaan sieltä kesken, sillä olin aiemmin lupautunut puhumaan Helsingin yliopiston Global Environmental Politics -kurssilla.

Alustin ilmastoneuvottelujen tilanteesta ja hahmottelin ehtoja laajalle ja kestävälle ilmastosovulle. Niitä lienee neljä: ratkaisun pitää olla oikeudenmukainen, joustava ja tehokas sekä siihen pitää liittyä riittävä rahoitus köyhille maille.

Puoliltapäivin avasin seminaarin liikenteen biopolttoaineista. Korostin, että ne voivat parhaimmillaankin olla vain osaratkaisu liikenteen päästöihin. Ensisijaista on vähentää liikenteen energiankulutusta mm. fiksulla yhdyskuntasuunnittelulla, joukkoliikenteellä ja autokannan energiatehokkuuden parantamisella.

Tai niin kuin Talouselämän toimittaja Pekka Lähteenmäki sen on muotoillut: “Kun helpot hommat on hoidettu, voimme lähteä etsimään dieseliä tropiikista tai tislata etanolia oljesta.”

Biopolttoaineiden järkevyys pitää turvata asettamalla tiukat kestävyyskriteerit ja porrastamalla tuet ilmastotaseen mukaan. Hyvä biopolttoaine voisi siis saada tukea runsaastikin, huonompi vain vähän tai ei ollenkaan. EU:ssa pitää olla myös kanttia arvioida asetettuja tavoitteita (5,75 % vuoteen 2010 ja 10 % vuoteen 2020 mennessä) uusiksi, jos kestäviä biopolttoaineita ei löydetä riittävästi.

OECD:lle biopolttoaineraportin kirjoittanut tutkija oli pitkälle samoilla linjoilla, joskin vielä pessimistisempi.

Ennen istuntoa jätin toimenpidealoitteen eläinasiavaltuutetun viran perustamiseksi. Jo valmiiksi hampaatonta eläinsuojelulakia ja eläinten pitoa koskevia säädöksiä rikotaan yleisesti. Tästä karmivia esimerkkejä nähtiin suomalaisilla tiloilla kuvatussa videomateriaalissa, jonka A-studio esitti samalla viikolla.

Torstaille oli osunut taas alustussuma. Aamulla puhuin energiayhtiöiden viestintäseminaarissa ja päivällä vedin yhteen toimittajille suunnatun valtioneuvoston ilmasto- ja energiaseminaarin. Illalla alustin vielä Eurooppatiedotuksen seminaarissa EU:n ilmastopolitiikan merkityksestä Suomelle.

Alustusten välissä ehdin istua eduskunnan eläinsuojeluryhmän kokouksessa kuulemassa siitä, kuinka tuhansia sepelkarhuja pidetään brutaaleissa oloissa Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Vietnamissa. Karhuilta valutetaan sappinestettä, jota käytetään perinteisessä aasialaisessa lääketieteessä. Lisätietoja voi lukea Animalian karhuryhmän sivuilta.

Eduskuntaryhmän kokouksen ja istunnon jälkeen suuntasin siis Tampereelle EU-seminaariin. Junassa törmäsin vanhaan tuttuun Anna Korppooseen, joka palaa Suomeen tutkimaan Venäjän ilmastopolitiikkaa.

Valmistelin junassa illan esitystäni, kun puhelin soi. Läheinen ihminen oli kuollut.

Puhelimen toisesta päästä kuului nyyhkytystä. En osannut sanoa oikein mitään. Sanat eivät vain riittäneet.

Selvisin ilmastoalustuksesta jotenkuten vanhalla rutiinilla. Kävelin kotiin, laitoin Björkin Vespertinen soimaan ja itkin. Tietoisuus tapahtuneesta alkoi vähitellen murtautua tajuntaan.

Seuraavana päivänä kaikki tuntui hitaalta ja etäiseltä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin Radioheadin laulua Videotape ja itkin lisää. Aamuseitsemän junassa moni nukkui eikä kiinnittänyt huomiota.

Ympäristövaliokunta hieroi lausuntoa lentoliikenteen sisällyttämisestä päästökauppaan. Väittely vei ajatukset hetkeksi pois surusta.

Annoin Seuralle haastattelun Balin kokouksesta ja ilmastopolitiikasta. Synkässä mielentilassani sanoin jotakuinkin niin, että jos ilmastonmuutosta ei saataisi pysäytettyä, kannattaisi ystäviä kehottaa olemaan hankkimatta lapsia.

Lounaalla konsultti yritti puhua luonnonkatastrofien ennaltaehkäisystä kehitysmaissa. Silmät olivat painua väkisin kiinni. Istunnon jälkeen tapaamisessa elinkeinoelämän johtajan kanssa lauseet takertuivat suuhun. En olisi vakuuttanut edes itseäni.

Illalla Tampereella saunoin ja kävin kämppiksen kanssa vuokraamassa kaksi Jack Blackin komediaa ja skeittaamisen syntyhistoriasta Kaliforniassa kertovan elokuvan Lords of Dogtown. Leffat auttoivat irtaantumaan kuoleman murehtimisesta.

Lauantaina kävimme vielä Niagarassa katsomassa elokuvan Last Winter. Sitä voisi kuvailla John Carpenterin The Thingin ja Epämiellyttävän totuuden hybridiksi, eräänlaiseksi ekokauhuksi.

Lauantaina kävin äidin luona Jyväskylässä. Piristin itseäni perinteiseen tapaan: ostamalla lehtiä. Mukaan tarttui Scientific American, raideliikenteen tulevaisuutta käsittelevä talouslehti ja Image.

Onneksi viikonloppu oli vapaa. Lauantaina en tehnyt töitä juuri lainkaan, sunnuntainakin vain vähän.

Suru pienenee vain suremalla. Se pitää päästää ulos, jakaa rakkaiden kanssa.

Ei se silti välttämättä koskaan kokonaan häviä.