Matkakuvia voi katsella täällä.

La 8.12.
Kansainvälisenä ilmastotoimintapäivänä aloitin matkani kohti Balia. YK:n 13. ilmastokokous pidettiin Indonesiaan kuuluvalla vihreällä saarella.

Kokous keräsi paikalle toista kymmentä tuhatta ihmistä parista sadasta maasta ympäri maailmaa. Toivottavasti suuri suosio johtui enemmän konferenssin sisällöstä kuin sen sijainnista.

Vaikka pidän YK-kokouksia erittäin tärkeinä, nyt en olisi halunnut lähteä. Kuolleen läheiseni siunaustilaisuus oli osunut samalle päivälle. Jos en olisi tiennyt pääseväni uurnanlaskuun matkan jälkeen, olisi lennot pitänyt varmaankin miettiä uusiksi.

Heräsin siis kukonlaulun aikaan ehtiäkseni ennen yhdeksää lähtevälle lennolle. Koneessa Bangkokiin luin kokouspapereita ja Pasi Toiviaisen kirjaa ”Ilmastonmuutos. Nyt.”. Otin myös torkut. Totesin Finnairin musiikkitarjonnan heikoksi.

Bangkokissa olin varannut huoneen kentän vieressä sijaitsevasta hotellista. Ympärillä näkyi kuningasta ylistäviä banderolleja.

Ajatuksena oli pilkkoa matka jet lagin välttämiseksi. Ajatus oli hyvä, käytäntö huono. Kieriskelin mahtipontisen hotellin sängyssä pari tuntia nousten välillä jatkamaan Toiviaisen kirjan parissa.

Su 9.12.
Sain lopulta nukuttua pari tuntia. Koska herätessä kello oli Suomen aikaa vasta yksi yöllä, olin vielä melko tolpillani.

Kentällä tilasin ”healthy breakfastin”, johon kuului mm. ihan tavallisen näköinen paahtoleipä ja karamellin makuinen jogurtti. Lento jatkui edellisen merkeissä: papereita, Toiviaista, torkkuja.

Denpasarin kentällä Balilla oli melkoinen hässäkkä; jonoa oli jos jonkinlaista eivätkä opasteet aina auttaneet. Ostamalla pikaviisumin olisi selvinnyt nopeammin kuin tarkistuttamalla ennen matkaa hankitun viisumin.

Heti saapuessa sai esimakua tulevan viikon ilmasta: kuuma ja kostea. Yöllä ja varjossa sopivan tuulen puhaltaessa oli välillä miellyttävääkin, mutta muuten helle oli lähinnä tukahduttava. Tulen toimeen tropiikissa, mutta en ymmärrä ihmisiä, jotka huvikseen hakeutuvat tuollaiseen ilmanalaan.

Kentältä pääsin kokouksen järjestäjien pikkubussilla hotellille. Vaikka Aston Bali Resort oli halvemmasta päästä eikä samaa luokkaa kuin konferenssikeskuksen kupeen luksushotellit, oli se makuuni ylellinen.

Henkilökuntaa oli suunnilleen yksi jokaista vierasta kohti. Aulassa tervehdittiin mehulasillisella ja balilaisella live-musiikilla. Myös baarissa oli joka ilta elävää musiikkia, vaikka yleisöä oli vain harvoin esiintyjiä enemmän. Huoneen parvekkeelta näki meren.

Suihkun jälkeen lähdin selvittämään kulkukortin hankkimista. Valitettavasti rekisteröintitoimisto oli sunnuntain kiinni, joten en päässyt konferenssialueelle.

Sen sijaan sovin päivällistärskyt vanhan tutun, Helsingin yliopistolla ilmastopolitiikkaa tutkivan Simo Kyllösen kanssa. Hän sanoi tulevansa puolen tunnin kuluttua, joten lupasin odotella rannassa.

Ruuhkien takia Simo saapui lopulta puolentoista tunnin päästä. Odottelusta oli vaikea olla käärmeissään, sillä lueskelin Tyynen valtameren rannalla World Energy Outlookin tiivistelmää. Maisemat olivat hulppeita.

Vaihdoimme kuulumisia ja söimme pitsat.

Ma 10.12.
Huono unionni jatkui: nukahdin kyllä sopivasti yhdentoista aikaan, mutta heräsin jo kahdelta. Koska nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään, yritin käyttää ajan hyväksi: lukea, joogata ja käydä läpi sähköpostia.

Ainakin ehdin hyvin aamiaiselle puoli seitsemäksi ja Suomen valtuuskunnan aamukokouksen neuvotteluosioon vartin yli. Itse asiassa olin ensimmäisenä paikalla.

Balin kokouksessa käsiteltiin toisaalta Kioton pöytäkirjan toimeenpanoa, toisaalta sen jatkoa. Toimeenpanon puolella erityisen tärkeiksi nousi teknologian siirron ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen edistäminen köyhissä maissa.

Tulevaa ilmastosopimusta käsiteltiin usealla eri raiteella. Kioto-raiteessa tarkasteltiin pöytäkirjan ratifioineiden teollisuusmaiden päästövelvoitteita vuoden 2012 jälkeen, sopimusraiteessa myös kehitysmaiden osallistumista. Kolmantena juonteena kulki Kioton pöytäkirjan arviointi, joka EU:n toiveiden mukaan olisi mahdollistanut myös velvoitteiden laajentamisen useampiin maihin.

Aamukokouksesta jatkoin rekisteröitymään, sieltä odottelemaan YLEn toimittajaa. Meidän piti tavata kymmeneltä. Myöhemmäksi en uskaltanut haastattelua sopia, sillä pelkäsin kahden vajaan yön jälkeen puhuvani höperöitä.

Tekstiviestivaihto minun suomalaisen ja toimittajan kiinalaisen liittymän välillä Indonesiassa oli kuitenkin sen verran takkuista, että odottelimme toisiamme tunnin suotta. Odotellessa luin valtuuskunnan viikkoraportin, jotta olisin kärryillä neuvottelutilanteesta.

En ollut silti haastattelussa terävimmilläni. Lähdinkin hotellille ottamaan torkut. Auttoi kummasti.

Hieman toenneena annoin haastattelut ensin Helsingin Sanomille ja STT:lle, myöhemmin illalla Kansan Uutisille. Join kookospähkinän.

Hotellin aulabaariin oli sovittu vihreiden epävirallinen tapaaminen. Totesin, että maantieteellinen etäisyys tuntuu korreloivan käänteisesti säntillisyyden kanssa.

Jo Suomen vihreissä on kokousten ajallaan aloittamisessa parantamisen varaa, ja Euroopan vihreät ovat pahempia. Maailman vihreiden tapaaminen alkoi kuitenkin kolme varttia ilmoitetun ajan jälkeen ja eteni tasaisen kaoottisesti. Säntilliset Saksan vihreät jakoivat närkästyksensä suomalaisten kanssa.

Tapaamiseen osallistui vihreitä mm. Brasiliasta, Saksasta, Kanadasta, Australiasta ja Papua-Uudesta-Guineasta. Sen jälkeen annoin haastattelun maailman vihreiden www-sivuille.

Konferenssikeskuksessa oli järjestetty suora videolinkki Oslon Nobel-juhlaan. Rauhanpalkinnon saaneet IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Pachauri ja ilmastosaarnaaja Al Gore puhuivat hyvin.

Gore käytti paljon napakkaa retoriikkaa, mutta linjasi myös politiikkaa. Hän esitti, että uusien hiilivoimaloiden rakentaminen pitäisi toistaiseksi lopettaa.

Goren mukaan uuden ilmastosopimuksen myös pitäisi alkaa jo kaksi vuotta ennen Kioton velvoitteiden päättymistä eli vuonna 2010. Tätä pidetään yleisesti jo teknisesti mahdottomana.

Viimeistelin vielä Vihreän Langan kolumnin ja lähetin sen Suomeen. Söin myöhäisen pastan ravintolassa rannalla.

Ti 11.12.
Valtuuskunnan kokouksen jälkeen suuntasin Helsinki-prosessin yhdessä intialaisen TERI-instituutin kanssa järjestämään seminaariin. Aiheena piti olla velvoitteenjako, mutta alustajat puhuivat aika lailla muista asioista. Keskusteluissa pohdittiin mm. sitä, missä määrin yksityisen sektorin aloitteet voivat täydentää valtiovetoisia prosesseja.

Seminaarin ylellisellä lounaalla törmäsin intialaiseen tutkijaan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa asuessani Intiassa seitsemän vuotta sitten. Hän oli mennyt naimisiin toisen ilmastokuvioista tutun tutkijan kanssa ja muuttanut Oxfordiin.

Välillä konferenssiväkeä katsellessa alkoi kuitenkin tuntua olo vieraalta. Ehkä ilmastoneuvotteluissakin on ehtinyt osittain tapahtua sukupolvenvaihdos.

Aiemmin kokouksessa olin sentään törmännyt islantilaiseen Arniin ja irlantilaiseen Patrickiin. Seminaarissa näin myös amerikkalaisia Paulia ja Tomia. Myöhemmin tapasin tuttuja mm. Englannista, Ruotsista, Saksasta ja Japanista.

Ilmastoidusta hotellin seminaaritilasta karkasin parkkipaikalle pystytettyyn EU:n telttaan, joka muistutti lähinnä saunaa. Satu Hassin vetämässä seminaarissa pohdiskeltiin teknologian siirtoa – tai ainakin yritettiin pohdiskella.

Intian hallituksen energianeuvonantaja piti poikkeuksellisen tiukan – ja pitkän – puheenvuoron, jossa vain sivuttiin teknologiaa. Pääpaino oli siinä, kuinka vähiten päästöjä tuottavan kolmanneksen osuus maailman päästöistä on marginaalinen.

Tällä haluttiin selvästi tehdä pesäeroa Kiinaan. Vastuu ilmastonmuutoksen torjumisesta on Intian mukaan selvästi teollisuusmaiden ja Kiinan.

En ehtinyt jäädä kuuntelemaan kiinalaisen tutkijan vastausta, vaan riensin tapaamiseen ministeri Väyrysen kanssa. Hän osallistui Balilla kauppaministereille järjestettyyn rinnakkaistilaisuuteen.

Väyrystä tapaamassa olivat myös OECD:n kestävän kehityksen pyöreän pöydän vetäjä, Uuden-Seelannin entinen ympäristöministeri Simon Upton ja Helsingissäkin vähän aikaa sitten biopolttoaineista puhunut Richard Doornbosch. He halusivat paitsi rahoitusta haitallisia tukiaisia selvittävälle hankkeelle, myös suomalaisia osallistumaan pyöreän pöydän keskusteluihin.

Illalla ehdin vielä seurata vähän aikaa varsinaisia neuvotteluja. Kioton pöytäkirjan artiklaa 9 eli pöytäkirjan arviointia koskevassa ryhmässä keskusteltiin puheenjohtajan luonnoksen perusteella siitä, pitää arvioinnin koskea toimeenpanoa (kuinka teollisuusmaat ovat velvoitteistaan suoriutuneet), tehokkuutta (mitä muidenkin maiden pitäisi tehdä) vai kenties molempia.

Sitten olikin juhlan aika! Päivälleen 10 vuotta sitten historiallinen YK:n ilmastokokous päättyi Japanissa ja Kioton pöytäkirja näki päivänvalon. YK:n ilmastosopimuksen sihteeristö järjesti kokousväelle altaalla isot kekkerit. Kirjoitin ilmastosivuille jutun siitä, mitä kymmenessä vuodessa on ehkä opittu.

Ke 12.12.
Keskiviikkona alkoi kokouksen ministeriosuus. Ministeri Tiilikainen siirtyi vetämään valtuuskunnan aamupalaveria lupsakkaan mutta osaavaan tyyliinsä.

Enteet olivat huonoja. Neuvottelut teknologian siirrosta olivat karahtaneet kiville. Lisäksi jokin tuntematon muslimijärjestö uhkasi eurooppalaisia kokousvieraita pommi-iskuilla.

Ministeriosuus alkoi kuitenkin juhlavasti Indonesian presidentin ja YK:n pääsihteerin puheenvuoroilla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsihteeri oli tullut avaamaan ilmastokokouksen.

Puheiden jälkeen siirryin taas EU:n saunaan – anteeksi telttaan, jonne minut oli kutsuttu puhumaan globaalista päästökaupasta. Hiilimarkkinoita tarvitaan minimoimaan päästöjen vähentämisen kustannuksia, kannustamaan innovaatioihin ja luomaan rahavirtoja köyhiin maihin.

Globaalit päästömarkkinat voinee rakentaa kahdella tavalla. Nykyisiä kansallisia ja alueellisia kauppajärjestelmiä voi kytkeä toisiinsa ja näin tilkku kerrallaan rakentaa isompaa täkkiä. Vaihtoehtoisesti voi kehittää ja laajentaa Kioton pöytäkirjan kansainvälistä päästökauppaa.

Ministeriosuuden kunniaksi olin laittanut pitkähihaisen kauluspaidan, ja ajoittain heitin niskaan myös puvun takin. Paahteessa kokouspaikasta toiseen käveleminen imi voimat. Yritin suojautua auringolta sateenvarjolla ja muistaa juoda riittävästi, mutta silti iltaisin veto oli usein poissa.

Lounasta söin ympäristöministeriön Jukka Uosukaisen ja Greenpeacen Kaisa Kososen kanssa. Yhtenä Suomen kokeneimmista neuvottelijoista Jukka oli tehnyt ison työn vetämällä teknologian siirrosta käytyjä neuvotteluja.

Iltapäivällä alkoivat ministerien puheenvuorot. Kiinnostavaa oli monien kehitysmaiden aiempaa rakentavampi suhtautuminen siihen, että kaikkien tulee osallistua ilmastotalkoisiin. Kirjoitin ministeripuheista raportin ilmastosivuille.

Suomen puheenvuorossa ministeri Tiilikainen korosti metsien roolia ilmastonsuojelussa ja peräsi globaaleja hiilimarkkinoita. Hän muistutti myös EU:n tavoitteesta rajoittaa lämpeneminen enintään kahteen asteeseen.

Suunnilleen Belizen kohdalla totesin kuulleeni riittävästi puheenvuoroja ja ryhdyin muuttohommiin. Minulle alun perin varattu hotelli oli noin 10 minuutin taksimatkan päässä konferenssikeskuksesta.

Kun suurlähettiläs joutui lähtemään kesken Jakartaan ja hänen käyttämänsä huone vapautui lähemmästä hotellista, siirtyminen kuulosti järkevältä. Huone olisi jäänyt käyttämättä, eikä rahoja olisi saatu takaisin.

Jälleen käytäntö ei vastannut ihan suunnitelmia. Hotelli oli kyllä lähempänä konferenssikeskusta, mutta kävelymatka kesti pitempään kuin taksimatka kauemmasta hotellista. Niinpä minun piti edelleen herätä aamukuudelta ehtiäkseni kokoukseen klo 7:15.

Toinen ongelma oli se, että uudessa hotellissa aamiainen alkoi vasta seitsemältä. Paitsi että en siis säästänyt yhtään aikaa, menetin myös aamiaisen. Oh well, säästyi kuitenkin taksirahaa ja -bensaa.

To 13.12.
Aamulla siis lähdin kävelemään kokouspaikalle nautittuani aamiaiseksi puolikkaan pullollisen vettä. Kauniissa aamuauringossa ajattelin ottaa valokuvia, mutta parin ensimmäisen kuvan jälkeen patterit simahtivat.

Yleensä patterit ovat kestäneet hyvin viikon matkan, nyt ehdin napsia harmillisen vähän kuvia. Yritän kinuta kuvia Balilla mukana olleilta kavereilta, jotta Balin galleria ei jäisi ihan kolkoksi.

Valtuuskunnan kokouksen jälkeen istuin aamiaispalaverilla kolmen ulkoministeriön ihmisen kanssa. UM:ssäkin on alettu miettiä, mitä se voisi tehdä enemmän ilmastonsuojelun eteen. Ideoita on, ja niitä on tarkoitus viedä yhdessä eteenpäin.

Aamupäivällä tapasin uudelleen OECD:n Uptonin, tällä kertaa ministeri Tiilikaisen kanssa. Sitten kävin kuuntelemassa Norjan pääministerin ja Kanadan ministerin puheenvuorot.

Norja kertoi tavoitteestaan pyrkiä hiilineutraaliksi vuoteen 2050 mennessä ja rahoittaa köyhien maiden metsiensuojelua 500 miljoonalla dollarilla vuodessa. Tämän jälkeen Kanadan kiemurtelu – maa täyttää velvoitteensa, vaikka on juuri ilmoittanut, ettei tule enää pyrkimään Kioto-velvoitteensa täyttämiseen – kuulosti erityisen myötähäpeää herättävältä.

Päivällä purin sähköpostia ja rupattelin Patrickin kanssa. Viisi vuotta sitten olimme jakaneet huoneen Balilla lähes ensimmäisen hotellini vierestä. Nautin lounaan kookospähkinän kera.

Konferenssissa oli sellainen rako, että ehdin muutamaksi tunniksi kävelylle. Kävelin Simon kanssa hiekkarantaa samaan niemennokkaan, jossa olin käynyt viisi vuotta aiemmin. Kallioilla vilisti isoja rapuja. Tyrskyt iskivät komeita vaahtopäitä.

Seuraamme lyöttäytyi korujen kaupustelija, jonka hinnoittelussa oli kohtuullisesti ilmaa. Kahden rannekorun piti ensin maksaa 200 rupiaa, mutta 30 sekunnissa hinta oli pudonnut jo 50 rupiaan (alle neljä euroa).

Paljain jaloin hiekassa ja meressä tepastelu oli hyvää vaihtelua kokouksissa istumiselle, mutta pilvettömältä taivaalta porottava aurinko oli paistanut kaiken tulikuumaksi. Jopa vaalea hiekka kuumotti jalkoja puhumattakaan tummista katukivistä. Onnistuin polttamaan jalkapohjani.

Vähän matkan päässä pidettiin paikallisille suunnatut puhtaan energian messut. Nautimme kävelyn päätteeksi kookokset koululaisryhmien tutustuessa ympäristöasioihin. Sementtifirma lupasi istuttaa puun jokaista vihreää sormenjälkeä kohti, joten käytimme peukaloitamme ilmaston hyväksi.

Hieman myöhemmin tapasin hotellin aulassa vielä OECD:n Richardia. Puhuimme mm. siitä, kuinka arvostetun järjestön kannanotot ympäristöverojen puolesta ovat valitettavasti pitkälle kaikuneet kuuroille korville.

Palasin konferenssikeskukseen hyvissä ajoin saadakseni istumapaikan salista, jossa Gore piti puheen. Sali täyttyi ääriään myöten, ja tuhannen ihmisen jälkeen vartijat telkesivät loput halukkaat ulkopuolelle.

Goren puhe oli vahva, ja tunnelma oli välillä kuin herätyskokouksessa. Hän ei ole ihan yhtä karismaattinen ja vakuuttava puhuja kuin Bill Clinton, mutta vankka kokemus ja omistautuminen ilmastonsuojelulle tuovat sanoihin syvyyttä.

Puheessa oli paljon samoja elementtejä kuin Nobel-palkintopuheessa, paljon sitaatteja ja – tietysti – vitsi. Yleisö söi Goren kädestä ja keskeytti puheenvuoron toistuvasti raikuvin aplodein. Hieman halpahintaisesti suosiota osoitettiin erityisen ahkerasti silloin, kun Gore syytti oman maansa johtoa.

Gore myös otti kantaa Balin tilanteeseen. Hän käytti myös paljon aikaa sen painottamiseen, että maailmanyhteisön ei pidä jättäytyä Yhdysvaltain väistyvän johdon panttivangeiksi. Nyt on edettävä ja jätettävä Yhdysvalloille mahdollisuus liittyä joukkoon presidentinvaalien jälkeen. Muotoilu oli tosin monitulkintainen, ja se keskusteluttikin käytävillä.

Iso osa puhetta seuraamassa olleista suomalaisista lähti vielä yhteiselle päivälliselle. Mukana olivat mm. Ulkopoliittisen instituutin Tapani Vaahtoranta, kollegani Sanna Perkiö (kok.) ja Jakartan-lähetystön Stefan Lindström.

Pe 14.12.
Viimeisenä päivänä valtuuskunnan aamukokouksessa vallitsi hieman arvuutteleva tunnelma. Kokouksen edetessä neuvottelut olivat siirtyneet yhä pienempiin ja suljetumpiin kokoonpanoihin.

Sopua hierovaan 40 ministerin ryhmään ei Suomi mahtunut. EU:ta edusti troikka eli kolmen peräkkäistä puheenjohtajamaata, Saksa ja kahden vuoden päästä pidettävän ilmastokokouksen emäntämaa Tanska.

Aamupäivällä vihreät pitivät oman kokouksen. Paikalla oli vihreitä ympäristöministereitä Tsekistä, Irlannista ja Italiasta sekä kansanedustajia ja europarlamentaarikkoja. Puimme kokoustilannetta ja pohdimme vihreitä viestejä.

Viimeisen lounaan ministeri Tiilikainen tarjosi koko valtuuskunnalle. Tunnelmaa herkisti jäähyväisten jättäminen viimeiseen ilmastokokoukseensa osallistuneelle ympäristöministeriön Outi Berghällille.

Outi oli ollut vuosia Suomen pääneuvottelija, ja hänet tunnettiin rautaisesta osaamisestaan ja epäinhimillisiin mittoihin yltävästä venymisestään.

Tietenkin perisuomalaiseen tapaan Outi väitti vaatimattomasti, ettei hänen eläköitymisensä jättäisi valtuuskuntaan lovea. Kyllä se jättää – ja ison loven jättääkin.

Viimeisenä kokouspäivänä neuvotteluja käytiin suljettujen ovien takana, eikä sivutilaisuuksiakaan oikein ollut. Hyppäsin siis Simon kanssa taksiin ja huristelimme vähän matkan päähän tekemään viime hetken tuliaisostoksia.

Hetken haahuilun jälkeen löysimme hyvän pikkupuotien ryppään. Ostin – ai niin, enpäs voikaan kertoa, sillä osa lahjoista saattaa löytyä pukin kontista.

Sitten saattoikin vain odotella. Virallisesti kokouksen piti päättyä illalla, mutta päättäjäisistunnon alkamisajankohtaa lykättiin. Ensin piti alkaa kymmeneltä, sitten puoliltaöin. Yöllä kuitenkin vahvistui huhu, jonka mukaan jatkettaisiinkin vasta aamukahdeksalta.

Odotin passissa hotellihuoneessa ja kävin läpi sähköpostia. Lyhyet torkutkin ehdin ottaa.

Piipahdin kuitenkin puolenyön aikaan konferenssikeskuksessa tarkistamassa, etteivät neuvottelut menisi sivu suun. Rupattelin ministerin kanssa ja join vesimelonimehun rantaravintolassa.

La 15.12.
Noin kuuden tunnin yöunien jälkeen pomppasin aamulla pystyyn ehtiäkseni kahdeksan maissa konferenssikeskukseen. Istunto alkoi yhdeksältä. Siellä esitettiin poikkeuksellinen näytelmä.

Indonesian ympäristöministeri avasi istunnon, vaikka samaan aikaan maan ulkoministeri kävi kehitysmaiden ministerien kanssa sivuneuvotteluja. Tämä sai Intian ja Kiinan hermostumaan.

Istunto jouduttiin keskeyttämään, mutta se avattiin jonkin ajan päästä uudelleen – ja sama näytelmä toistui. Kiinan edustaja syytti poikkeuksellisen kovasanaisesti ilmastosopimuksen sihteeristöä neuvottelujen manipuloinnista ja vaati anteeksipyyntöä. Ratkaisevaa istuntoa ei oikein voi pitää samaan aikaan, kun neuvottelut ovat vielä käynnissä.

Istunnon jatkumista odotellessa ehdin käydä nostamassa rahaa ja ostamassa postimerkit. Kirjoittelin loput 15 postikortista.

Aiempien kokemusten perusteella olin laskelmoinut, että kokous saataisiin päätökseen aamupäivän aikana. Näin olisin ehtinyt katsoa kokouksen loppuun ja mennä pakkaamaan ennen lentoa.

Nyt ainuttakaan merkittävää päätöstä ei ollut nuijittu pöytään vielä puoli yhden aikaan. Vastentahtoisesti jouduin siis lähtemään hotellille. Koska kentällä oli edessä pitkä odotus, söin myös pikaisen lounaan (kasvissamosoja ja vasta puristettua banaanimehua).

Otin taksin kentälle yhdessä ulkoministeriön hiljan nimittämän ilmastosuurlähettilään Markku Niiniojan kanssa. Entisenä Suomen Indonesian-suurlähettiläänä hän tunsi maan tilanteen hyvin.

Taksiin sain tekstiviestitse tiedon, että ratkaisevasta sopimusraiteesta oli löytynyt sopu. EU tuki kehitysmaaryhmän muotoilua, jossa todentaminen ulotettiin koskemaan kehitysmaiden päästörajoitustoimien lisäksi myös teollisuusmaiden velvoitteita tukea kehitysmaita. Yhdysvallat vastusti esitystä, mutta jäi käytännössä yksin ja joutui taipumaan.

Vähän myöhemmin sopu saatiin myös Kioto-raiteesta ja Kioton pöytäkirjan arvioinnista. Kioto-raiteessa säilyi EU:n haluama viittaus 25-40 %:n päästövähennystarpeeseen teollisuusmaissa vuoteen 2020 mennessä – Kanadan ja Venäjän vastustuksesta huolimatta.

Näin kokous saatiin päätökseen lähes vuorokauden alkuperäisestä aikataulusta jäljessä. Lähetin kentältä perusteella täydennetyn yhteenvedon kokouksen tuloksista ilmastosivuille.

Onko lasi nyt sitten puoliksi tyhjä vai täynnä? Väitän, että Balin kokous oli merkittävä etappi kansainvälisen ilmastopolitiikan historiassa.

Balilla valmistui ns. tiekartta: selvä, aikataulutettu prosessi tulevan ilmastosopimuksen laatimisesta ja sopimuksen keskeisten piirteiden hahmotteleminen. Kahden vuoden päästä Kööpenhaminassa meillä pitää olla hyväksyttävänä sopimus Kioton jatkoksi.

Viittaukset 25-40 %:n päästövähennystarpeeseen teollisuusmaissa saatiin säilytettyä. Hyvää on myös viittaus kehitysmaiden päästörajoitustoimiin.

Toki toivomisen varaakin aina on. Tarvittavien päästövähennysten haarukan olisi voinut sanoa voimakkaammin, ja Yhdysvaltain varalle muotoiltu lauseke on melko löysä. Samoin ihannetilanteessa kehitysmaat olisivat signaloineet suurempaa valmiutta päästörajoituksiin.

Vaikka Balilla siis otettiin aito edistysaskel, työtä ja vaikeita neuvotteluja riittää. Seuraavien kahden vuoden aikana luiden ympärille on saatava lihaa. Vasta silloin voidaan todella sanoa, kuinka hyvin Balilla onnistuttiin.

Lisää Balin kokouksesta:
ilmastosivujen Bali-raportit
Suomen vihreiden Bali-sivut
Euroopan vihreiden Bali-sivut
YK:n ilmastosopimuksen sihteeristön Bali-sivut

Lennolla Bangkokiin luin lehtiä ja viimeistelin Toiviaisen kirjan. Kirja on sanalla sanoen hyvä, ja voin suositella sitä lämpimästi. Muita sitä kuvaavia attribuutteja voisivat olla synkkä, kiistanalainen, perusteellinen, pitkä, radikaali, ajatuksia herättävä ja ahdistava.

Pasi kommentoi maailmaa välillä hieman katkeroituneen sivustaseuraajan oloisena. Vihreistä hän toteaa mm.: ”En tosin saata olla ajattelematta, että se, mikä pitkään on vaikuttanut vitsiltä, on pikemminkin suomalainen vihreä politiikka. Jos ilmastopolitiikkaan on ylimalkaan otettu kantaa, se ei ole näkynyt tai kuulunut missään, saati sitten vaikuttanut.”

Niin kuin Balilla oli tapana sanoa, faktat faktoina. Jo Vihreiden ensimmäisessä periaateohjelmassa 20 vuotta sitten oli toista sivua ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta – kauan ennen kuin mikään muu poliittinen ryhmä edes puhui ilmastosta, saatikka otti sen vakavasti.

Suomalaisista poliitikoista Satu Hassi on todennäköisesti puhunut ilmastosta pitempään, enemmän ja painokkaammin kuin kukaan muu. Vihreän eduskuntaryhmän ilmasto- ja energiapoliittinen ohjelma on laajin minkään poliittisen ryhmän tässä maassa laatima ilmasto-ohjelma.

Tietysti olen itsekin yrittänyt omalla vaatimattomalla osallani pitää ilmastoasioita esillä. Esimerkiksi tänä vuonna olen puhunut 120 tilaisuudessa – voittopuolisesti juuri ilmasto- ja energiapolitiikasta.

Rohkenisin siis väittää, että ”ilmastopolitiikkaan on ylimalkaan otettu kantaa”. Jos vihreiden sanoma ei aina välity julkisuudessa ja päätöksenteossa, vika ei ehkä ole siinä, ettei olisi yritetty.

Toki jaan Pasin turhautumisen siihen, miten hitaasti ilmastonsuojelussa on edetty. Meidän pitäisi tehdä paljon enemmän ja paljon nopeammin – ja olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Etsisin turhautumiselle kuitenkin ehkä jonkin muun kohteen kuin Vihreät.

Paluulennolla katsoin Nicole Kidmanin tähdittämän elokuvan The Invasion, joka oli jälleen uusi versio 50-luvun scifi-klassikosta The Invasion of the Body Snatchers. Lohduttomassa klaustrofobisuudessaan paras versioista on kuitenkin Philip Kaufmanin 70-luvun lopulla ohjaama samanniminen elokuva.

Bangkokissa aikaa piti tappaa nelisen tuntia. Kirjoittelin matkapäiväkirjaa lattialla ja kiertelin kentällä. Söin elämäni heikoimman sushiannoksen ja join cantaloupemelonista puristettua mehua.

Huvittava yhteensattuma oli, että lähtöportilla törmäsin tuttavapariskuntaan Juhaan ja Jukkaan, jotka olivat kiertäneet Kaakkois-Aasiassa ja Uudessa-Seelannissa häittensä jälkeen. Maailma on toisinaan todella pieni.

Su 16.12.
Kymmenen tunnin lento Suomeen sujui yllättävän kivuttomasti. Nukuin valtaosan matkasta. Söin Finnairin mautonta ruokaa, luin ja kirjoitin päiväkirjaa.

Kotona purin matkalaukut, otin torkut ja kävin Annikin perinteikkäillä joulumarkkinoilla.