Maanantaiaamuna puhuin Tampereen ammattikorkeakoululla englanniksi ilmastosta, energiasta ja riskeistä ympäristöinsinöörien riskienhallintakurssilla. Perillä odotti typötyhjä luentosali. Onneksi kalenteriin oli vain merkitty väärä alkamisaika ja opiskelijoita alkoi vähitellen valua sisään.

Iltapäivällä jatkoin Tamyn Hyvän olon viikon paneelilla. Parin kollegan ja kokoomuslaisen aktiivin kanssa keskustelimme opiskelijoiden hyvinvoinnista. Paneelin päälle lounastin ruokalassa Tampereen vihreiden työntekijän Salla Sinkkosen kanssa.

Tiistaiaamuna ehdin vain piipahtaa ympäristövaliokunnan kokouksessa ennen, kuin riensin tulevaisuusselonteon asiantuntijaryhmän palaveriin. Suunnittelimme mm. selontekotyön osallistumistapoja ja alustavia sisältöjä.

Jatkoimme porukalla Tekesin tiloihin Pasilaan. Siellä pohdittiin teknologiapolkuja vuosisadan puoliväliin asti.

Istunnossa keskusteltiin vuoden keskeisistä poliittisista hankkeista. Ihmettelin sitä, miksi vihertymistään todistelleet demarit eivät ryhmäpuheenvuorossaan maininneet ilmastoa tai ympäristöä sanallakaan.

Iltasella ympäristövaliokunta tapasi Säteilyturvakeskuksen edustajia. Tilaisuus vahvisti käsitystä siitä, että jos ydinvoiman käyttö maailmassa lisääntyy olennaisesti nykyisestä, on yhä toivottomampaa yrittää estää vaarallisten aineiden päätyminen vääriin käsiin.

Keskiviikkoaamun istuin hallitusryhmän ja ympäristövaliokunnan kokouksissa. Hetki ennen tulevaisuusselonteon ministerityöryhmän kokousta mieleen hiipi pieni paniikki, sillä hallituksen kokoushuoneessa ei ollut videotykkiä. Kiitos eduskunnan ripeän henkilökunnan esitys saatiin lopulta heijastettua seinälle.

Lounaan jälkeen poseerasin Vihreälle Langalle Mannerheimintiellä ruuhkamaksujuttua varten. Iltapäivällä oli ylimääräinen vihreän eduskuntaryhmän kokous.

Kuulimme Merikukka Forsiuksen loikkaavan kokoomukseen. Siihen hänellä on tietysti vapaassa maassa oikeus. Toivon hänen viihtyvän uudessa ryhmässä.

Istunnossa hallitus vastasi välikysymykseen omistajapolitiikasta. Piipahdin vielä väestöryhmän kokouksessa.

Torstaina kuuntelin Väinö Tannerin säätiön seminaarissa Nobel-palkitun Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n puheenjohtajaa. Tälläkin kertaa Rajendra Pachauri siteerasi alustuksessaan Gandhia.

Kysyin häneltä, voidaanko lämpeneminen vielä rajoittaa kahteen asteeseen. Pachauri vastasi, että tarvittava teknologia on olemassa ja kustannukset ovat kohtuullisia. Kahden asteen tavoittaminen on siis täysin mahdollista. Itse asiassa on perusteita väittää, että kaksikin astetta on jo liikaa.

Kysyin myös, onko Suomi liian pieni voidakseen vaikuttaa. Pachauri korosti, että yksikään maa ei ole yksin riittävän iso – vain yhdessä voimme torjua ilmastonmuutoksen. Komissaari Olli Rehn täydensi, että Suomi voi näyttää esimerkkiä osana puolen miljardin ihmisen talousaluetta EU:ta.

Buffet-lounaalla oli poikkeuksellisen paljon maukkaita kasvisvaihtoehtoja. Se johtui varmaankin siitä, että päävieras Pachauri oli kasvissyöjä.

Eduskuntaryhmän kokouksen jälkeen pyysin suullisella kyselytunnilla ministeri Pekkarista kertomaan TEMissä laadituista kapasiteettitarvearvioista. Jos uusiutuva- ja tehokkuusvelvoitteet toteutetaan, Suomessa kun ei välttämättä juurikaan tarvita muuta uutta sähköntuotantokapasiteettia.

Puheet uusista ydinvoimaloista perustuvat lähinnä joko kestämättömiin oletuksiin sähkön kulutuksen jatkuvasta kasvusta tai haaveisiin ydinsähkön viennistä. Suomen kansaa tuskin kiinnostaa vaihtokauppa, jossa ulkomaiset yhtiöt vievät sähkön ja jättävät meille ydinjätteet.

Istunnon jälkeen kokoontui ilmasto- ja energiapoliittinen ministerityöryhmä. Sattumoisin siellä käsiteltiin listan ohi kapasiteettiarvioita.

Illaksi menin vielä Sumuvuoren Nannan kanssa Tikkurilaan puhumaan Vantaan vihreiden nuorten ja opiskelijoiden bileisiin. Nanna kertoi tarinansa pohjalaisesta punkkarista vihreiden kansanedustajaksi, minä puhuin maailman pelastamisesta. Päätteeksi spiikkasin lavalle Röpöskän, jonka biisissä laulettiin naapurin kissan tappaneesta pojasta.

Perjantain aloitin eduskuntaryhmässä Linja-autoliiton aamukahveilla. Olimme samaa mieltä mm. joukkoliikenteen rahoituksen lisäystarpeesta, työsuhdematkalipun kehittämisestä ja ruuhkamaksuista.

Sitäkin selvemmin olimme eri mieltä joukkoliikenteen organisoinnista. Vihreät katsovat kansainvälisten kokemusten ja tutkimusten perusteella, että joukkoliikenne olisi järkevintä järjestää seudullisesti. Linja-autoliitto vannoo nykyisen linjalupaliikennemallin nimeen, koska se puolustaa jäsenyritystensä saavutettuja etuja.

Ympäristövaliokunnan kokouksen jälkeen lounastin ministeri Kataisen valtiosihteerin Velipekka Nummikosken kanssa. Puhuimme mm. veroista ja energiapolitiikasta.

Istunnon päälle minua kävi jututtamassa opiskelijaporukka, joka miettii tapoja myydä kehittynyttä biokaasujärjestelmää. Attaclaisten kanssa rupattelin ilmasto-oikeudenmukaisuusteeman viemisestä Brasiliassa pidettävään maailman sosiaalifoorumiin.

Palaveriputki jatkui tapaamisella järjestöjen Polttava Kysymys -kampanjasta. Sillä kannustetaan ihmisiä vetoamaan päättäjiin, jotta meillekin saataisiin Ison-Britannian mallin mukainen sitova ilmastolaki.

Hunajana pohjalla oli vielä junapalaveri kotimatkalla Anna Korppoon kanssa. Anna palasi vihdoin Englannista Suomeen tutkimaan Ulkopoliittisessa instituutissa mm. Venäjän ja Japanin energiapolitiikkaa.

Kioton pöytäkirjan voimaantulon kolmevuotispäivänä pidin juhlapuheen Helsingin yliopiston valtio-opin opiskelijoiden vuosijuhlassa. Totesin maailman muuttuneen kolme vuotta sitten peruuttamattomasti.

Ennen Kiotoa ilmakehä oli ihmiskunnan avoviemäri. Kuka tahansa saattoi tuprutella ilmastoa lämmittäviä päästöjä rajoituksetta.

Kioton ansiosta tiedettiin, että hiilellä tulisi olemaan hinta. Alkaa vaiheittainen siirtyminen kohti vähähiilistä yhteiskuntaa.

Korostin opiskelijoille, että me olemme se sukupolvi, jonka eliniän aikana ilmastonmuutos on ratkaistava. Me saamme elää ihmiskunnan historian käännekohtaa. Siitä kannattaa olla kiitollisia ja ylpeitä.

Puheeni oli siis kuiva. Sitä juhla ei muuten ollut.

En ole koskaan eläissäni ollut tilaisuudessa, joka pyörii niin pitkälle alkoholin ympärillä. Lahjat olivat viinaa, laulut käsittelivät viinaa ja koko ajan juotiin viinaa. Koko ajan. Tai muut joivat – minä kilistelin vesilasia.

Ihmisten katseet alkoivat lasittua, puhe sammaltaa ja laulu kuulostaa yhä enemmän hoilottamiselta jo alkuillasta. Viinan kiskominen edellyttänee perusteellista treenaamista, jotta pysyisi pystyssä vielä jatkoilla.

Juhlan tavat olivat muutenkin bisarreja. Miksi jotain laulua laulaessa piti heilua käsikynkässä ja toinen laulaa tuolilla seisoen? Miksi jossain kohtaa piti lyödä nyrkkiä pöytään? Mitä tarkoitti liinan heiluttaminen pään päällä? Voisiko laulujen laulamisessa pitää taukoa niin, että ehtisi syödä välillä?

Entä mihin tarvitaan ”miehen” ja ”naisen” puhetta? Ja miksi korkeakoulutettujen, sivistyneiden nuorten pitää laulaa juuri anaaliseksistä, Karjalan valtaamisesta, pedofiliasta ja oksentamisesta?

Kulttuurishokki oli melkoinen. Niin vieraantuneeksi en ole tuntenut itseäni vuosikausiin muualla kuin Japanissa.

Vuosijuhla, niin kuin juhlat yleensäkin, perustuu hauskanpitoon. Minua askarrutti erityisesti se, miksi ei voi vain pitää hauskaa – miksi hauskaa pitää pitää tarkasti kodifioidulla tavalla frakit ja juhlapuvut päällä tiettyjä lauluja juuri tietyllä tavalla laulaen?

Mietiskelin asiaa paluumatkalla Tampereelle. Vastaus piillee yhteisöllisyydessä. Geneerisesti voi toki juhlia missä seurassa tahansa. Ainejärjestö sen sijaan luo tapayhteisön, johon kuuluminen korostaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Minä en tapayhteisöön kuulunut. En silti voinut välttyä tunteelta, että juhlassa oli jotain oudolla tavalla hauskaa. Enkä tarkoita sitä vain väsyneen ironisesti tai antropologisesti; juhla tuntui hauskalta myös hassun tarttuvalla ja pursuavalla tavalla.