Tämän mukaisesti teollisuusmaat sitoutuvat 25–40 prosentin suuruisiin päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Tärkeimmät kehitysmaat rajoittavat päästöjen kasvua merkittävästi. Sopimus sisältää myös mittavan rahoituspaketin köyhien maiden tukemiseksi, ratkaisun metsäkadon pysäyttämiseksi ja mekanismin sopimuksen noudattamisen valvomiseksi.

Tällainen ihanneratkaisu olisi mahdollinen ja kohtuuhintainen. Valveilla ollessani tiedostan kuitenkin, että se näyttää epätodennäköiseltä.

Miksi sopu ilmastokriisin välttämisestä sitten on niin vaikea saavuttaa, vaikka tarve on ilmeinen? Usein muistutetaan, että ilmastokokouksissa pari sataa villisti erilaista maata – Tuvalusta Saudi-Arabiaan – yrittää neuvotella maailman ehkä monimutkaisimmasta sopimuksesta. Olisi päinvastoin yllättävää, jos ratkaisu syntyisi helpolla.

Tämän lisäksi isoja esteitä on ainakin kaksi. Ensinnäkin kansainvälistä politiikkaa vaivaa niin sanottu yhteismaan ongelma. Yksittäisen maan päästövähennykset hyödyttävät kaikkia, mutta niiden kustannukset jäävät yhden maan kontolle. Niinpä kunkin maan lyhytnäköisessä intressissä on vältellä omia päästövähennyksiä ja toivoa, että muut hoitaisivat hommat.

Toiseksi neuvottelut kärsivät pohjoisen ja etelän välisestä luottamusvajeesta. Teollisuusmaat ovat luvanneet rajoittaa omia päästöjään ja tukea ilmastotyötä kehitysmaissa. Kehitysmaat kokevat, että lupaukset on kerta toisensa jälkeen petetty. Luottamusta ei ainakaan lisää se, että jo vuosikymmeniä sitten annettu lupaus kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta on edelleen kaukana toteutumisesta.

Kello tikittää ja aika ennen Kööpenhaminan kokousta käy vähiin. Paljon voidaan silti tehdä.

Neuvotteluissa tarvitaan myönteistä kierrettä, jossa maat kirittävät toisiaan kunnianhimoisempiin sitoumuksiin. Japanin uuden hallituksen ilmoitus valmiudesta tiukentaa maan päästötavoitetta selvästi on yksi lupaava signaali. Hyvässä tapauksessa voisi käynnistyä ilmastonsuojelun varustelukierre.

Rahoitus voi ratkaista neuvottelut. Rikkaiden maiden pitää tehdä uskottava ja houkutteleva tarjous tavoista rahoittaa ilmastotyötä kehitysmaissa. EU:n komission tuore tiedonanto on hyödyllinen ensimmäinen askel. Tulevaisuuden lupausten lisäksi luottamusta voivat lisätä välittömät rahoitussitoumukset – eräänlainen Kööpenhaminan sopimuksen käsiraha.

Kestävän teknologian rooli on aiemmissa neuvotteluissa jäänyt melko vähäiseksi. Kööpenhaminan yhteydessä voitaisiin sopia yhteistyön käynnistämisestä avaintekniikoiden kaupallistamiseksi. Kansainvälisillä ponnistuksilla voitaisiin esimerkiksi keskitetyn aurinkovoiman kustannuksia polkea reippaasti alas ja näin helpottaa päästötöntä energiantuotantoa kehitysmaissa.

Kööpenhaminan kokouksen onnistuminen – tai epäonnistuminen – riippuu pitkälle tahdosta. Jos poliittinen paine kasvaa riittävän suureksi, on sopu mahdollista saavuttaa. Suomessa esimerkiksi Polttava kysymys -kampanjan ja Ihmistulva-tempauksen kaltaiset liikkeet ovat innostaneet jo kymmeniä tuhansia suomalaisia vaikuttamaan päättäjiin ilmastonsuojelun puolesta.

Poliittinen vaikuttaminen on tärkeää, mutta niin ovat käytännön valinnatkin. Kehittämällä ja soveltamalla vähäpäästöisiä ratkaisuja voimme osoittaa ilmastokriisin torjumisen mahdolliseksi. Tarvitsemme ympäri Suomea tuhansia esimerkkejä hiilineutraaleista asuinalueista, yrityksistä, seurakunnista ja perheistä.

Meidän pitää elää unelmamme todeksi.

Oras Tynkkynen on Vihreiden varapuheenjohtaja ja valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija.