Ilmastoneuvottelut muistuttavat sipulia kerrosteisuudessaan. Samankaltaisuutta ei ainakaan vähennä se, että niin neuvotteluita seuratessa kuin sipulia kuoriessa alkaa helposti itkettää.

Neuvottelujen julkisin osa käydään kaikille avoimissa täysistunnoissa. Tämä sipulin uloin kerros koostuu pääosin juhlapuheista, kokousmuodollisuuksista ja virallisten kantojen toistamisesta.

Nurinkurisesti siis neuvottelujen näkyvimmällä osalla on vähiten todellista merkitystä. Jos muodostaa kuvan neuvotteluista vain täysistuntojen perusteella, voi tulkinta mennä pahasti pieleen.

Toisinaan täysistunnoillakin on tosin merkitystä. Kokousten viimeisinä öinä (ja joskus vielä seuraavina aamuina) myös kaikille avoimissa osioissa nähdään aitoja poliittisia vääntöjä, välillä myös draamaa.

Sisempi kerros koostuu rajatummista, usein teemakohtaisista neuvotteluryhmistä. Niiden avoimuuden aste vaihtelee kaikille avoimesta puolisuljettuihin, valikoidulle neuvottelijoiden joukolle varattuihin.

Neuvottelujen ytimessä ovat kuitenkin keskustelut suljettujen ovien takana. Ne ulottuvat puheenjohtajien konsultaatioista keskeisten kiistakumppanien kanssa avainneuvottelijoiden epävirallisiin käytäväkeskusteluihin.

Cancunissa emäntämaa Meksiko on monien yllätykseksi saanut läpi menettelytavan, jossa avainkiistoja puidaan muutaman kymmenen ministerin voimin. Kööpenhaminassa yritykset viedä keskusteluja pienempiin, aidot neuvottelut mahdollistaviin porukoihin törmäsivät monien kehitysmaiden protesteihin avoimuuden puutteesta.

Koska isot ratkaisut tehdään enemmän tai vähemmän suljettujen ovien takana ja karikoista yritetään usein luovia improvisoimalla matkan varrella, ilmastokokoukset ovat oivaa maaperää huhuille ja väärintulkinnoille – tahattomille tai tahallisille.

Esimerkiksi laatulehtenä pidetty englantilainen The Guardian julkaisi loppuviikosta artikkelin, jossa poristiin “vuotaneista asiakirjoista”. Nämä salaiset tekstit uhkaavat kuulemma korvata Kioton pöytäkirjan “heikommalla vaihtoehdolla”.

Mistä todellisuudessa oli kyse?

Grenada teki keskiviikkona esityksen ilmastosopimuksen alaisia pöytäkirjoja puivassa puolivirallisessa neuvotteluryhmässä – siinä sipulin keskimmäisessä kerroksessa. Pienten saarivaltioiden, EU:n ja Costa Rican yhteisessä esityksessä asetettiin tavoitteeksi hyväksyä ensi vuoden ilmastokokouksessa Etelä-Afrikassa sopimusraiteen alainen laillisesti sitova väline (“instrument”).

Kyse ei ole yhtäkkiä vuotaneesta asiakirjasta, vaan ihan tavallisesta neuvottelupaperista. Esitys ei myöskään pyri viemään mattoa Kioton pöytäkirjan alta, vaan varmistamaan edistys myös toisella, rinnakkaisella neuvotteluraiteella.

Mistä väärinkäsitys sitten on peräisin? Taustalla saattavat olla tahot, joiden etu on jarruttaa esityksen etenemistä. Grenadan tekstiä vastustivat suurvallat Kiina, Intia ja Yhdysvallat.

Ilmastokokouksista liikkuu paljon huhuja ja suoranaista disinformaatiota. Siksi on terveellistä kysyä, kenen asiaa uutisten taustalla olevat syväkurkut voivat ajaa.