Ilmastoneuvottelut ovat kansainvälisistä neuvotteluista vaikeimpia ja monimutkaisimpia. Se tuli taas mieleen, kun tavasin asiakirjasta virkettä ”the MRV of support provided to be enhanced based on NCs, BRs, IAR and KP rules using common templates”^*.

Ilmastoneuvottelujakin voi – ja pitää – silti avata. Yksi tapa on hahmottaa Liman ilmastokokouksen keskeisiä valintoja neljän asiaparin kautta.

Ensimmäinen kiista koskee ilmastonmuutoksen torjuntaa ja siihen sopeutumista. Teollisuusmaat painottavat torjuntaa, koska vain sillä tavalla voidaan välttyä pahimmilta tuhoilta. Kehitysmaat taas puoltavat sopeutumista, koska ne tarvitsevat tukea pärjätäkseen ilmastokriisin haittojen kanssa.

Toinen vastakohtapari on julkinen ja yksityinen. Kehitysmaat penäävät julkista rahoitusta, koska vain näin voidaan varmistaa riittävä tuki köyhien maiden ilmastotyöhön. Teollisuusmaat taas puhuvat yksityisestä rahoituksesta, koska tarvittavaa tukea yksin valtioiden kassoista on vaikea kuvitella.

Kolmas valinta tehdään ajan suhteen. Julkinen huomio on keskittynyt tavoittelemaan kansainvälistä sopimusta vuoden 2020 jälkeen. Jos lähivuodet kuitenkin vain jatketaan nykyisellä runsaspäästöisellä polulla, ilmastonmuutoksen rajoittaminen siedettävälle tasolle tulee kalliiksi – tai jopa osoittautuu mahdottomaksi.

Neljäs ja isoin vääntö käydään pohjoisen ja etelän välillä. Rikas pohjoinen haluaa nousevat taloudet sitoutumaan päästörajoituksiin, koska yksin teollisuusmaiden toimin ilmastokriisiä ei taltuteta. Köyhä etelä taas muistuttaa siitä, että päävastuu ilmaston lämmittämisestä on rikkailla mailla eikä köyhimmiltä ole kohtuullista vaatia sitovia ja kovia toimia.

Yksinkertainen vastaus jokaiseen neljään kohtaan on ei joko-tai, vaan sekä-että. Maailman on tehtävä käytännössä kaikki voitava ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta sopeutumista tarvitaan vääjäämättä, vaikka päästöjen rajoittamisessa onnistuttaisiin täydellisesti.

Julkinen rahoitus on tarpeen, mutta sillä voidaan vivuttaa suurempia summia yksityistä rahaa. Päästöjä pitää vähentää määrätietoisesti ensi vuosikymmenellä, mutta myös sitä ennen pitää tehdä selvästi nykyistä enemmän.

On totta, että suurimman historiallisen vastuun kantavien teollisuusmaiden on näytettävä tietä päästöjen leikkaamisessa. Tien näyttämisestä on kuitenkin iloa vain, jos joku seuraa perässä.

Kaikkien maiden niin etelässä kuin pohjoisessa on tehtävä päästöjen rajoittamiseksi niin paljon kuin suinkin mahdollista – ja paljon enemmän kuin nykyään.

Oras Tynkkynen